En varsinaisesti usko mihinkään tiettyyn Jumalaan, mutta jos johonkin uskoisin, se olisi Crom.

Suosittelen myös muille Cromiin uskomista. Se tekee nöyräksi.

Crom on siitä mielenkiintoinen Jumala, ettei sitä kiinnosta. Se on täysin välinpitämätön. Crom antaa sinulle turpaan lakkaamatta. Kehdosta hautaan ja ilman sääliä. Jos Cromilla on pakissaan suosikkityökalu, se on ehdottomasti kärsimys.

Mitään tukea ei kuulu, vaikka rukoilisit kuinka.

Miksikö? Koska Crom ei välitä.

Cromin voisi ajatella olevan monilta osin epäreilu ja epäoikeudenmukainen. Sitä ei kiinnosta se, mikä sinun oikeutesi olisi tai mitä sinulle kuuluu. Se ottaa ja antaa, milloin kenellekin ja milloin missäkin suhteessa. Kukin suhtautuu asiaan miten huvittaa.

Toinen syntyy ilman mitään mahdollisuuksia. Toisella on perse täynnä kultalusikoita. Ei väliä.

Crom on aina sinua suurempi ja mahtavampi. Sillä on aikaa loputtomasti, sinulla ei. Olet mitätön mitättömyys, universaalissa mittakaavassa. Crom on kaikki mitä on. Crom muistuttaa sinua lakkaamatta tästä tosiasiasta.

Crom ei pelkää tuottaa sinulle kipua. Se ei pelkää sammuttaa valoa tunnelin päästä.

Ja kaiken tämän keskellä voi miettiä miksi?

Ei miksikään. Se on kaiken suurin vitsi. Ei yhtään miksikään. Fuck you, you fucking fuck.

Ehkä vain siksi, että näkisi mitä tapahtuu.

Crom kuitenkin arvostaa yhtä asiaa: Sitkeyttä ja ponnistelua.

Ehkä hän luonut elämän taisteluareenaksi, jossa se katsoo, kuka jää verilöylyn jälkeen päällimmäiseksi. Syy siihen on? Jälleen kerran, ei mikään.

Joinakin niinä hetkinä, kun taas nostat itse itseäsi hiuksista ojasta, mihin olet kaikista ponnisteluistasi huolimatta kaatunut, Crom saattaa kääntää katseensa sinuun päin. Pienen hetken ajan hän saattaa suoda sinulle vähemmän halveksuvan vilkauksen.

Tätä vilkaisua voisi lähes kutsua rakkaudeksi hänen osaltaan. Myötätuntoa on se, että jättää lyömättä vaikka hyvä mahdollisuus siihen olisi. Hän antaa sinun nostaa itsesi ojasta ylös, jotta voit kaatua kohta sinne uudelleen.

Crom on opettanut minulle yhden asian: Sitkeys hakkaa pitkässä juoksussa kaikki muut inhimilliset ominaisuudet. Ei ole väliä, että piekset jonkun ihmisen 1000 kertaa, jos hän jaksaa tulla päällesi toiset 1000 kertaa.

Jossain vaiheessa toisen usko itseensä alkaa horjua.

Cromin surkeuden oppikoulu

Crom on armoton valmentaja. Pahinta on, että hän joskus saattaa vastata rukouksiisi. Tosin sen hän tekee omalla tavallaan.

Hän heittää sinut yksin susille. Ilman keinoja pärjätä niiden keskellä. Hän suosii opetusstrategianaan totaalista heittäytymistä. Heittäytyminen tapahtuu epämukavuusalueiden pimeimmillä soilla.

Siellä jossain äärilaidoilla, missä usko elämään loppuu ja kaipuu kuolla alkaa.

Siellä Crom antaa sinulle sinulle kasan varsin mahdottomia pähkinöitä purtavaksi:

Kuinka uskoa itseensä, kun uskoa itseensä ei ole?
Kuinka jatkaa, kun kykyä jatkaa ei ole?
Kuinka kokea ymmärrystä ja jopa myötätuntoa kaikkea sitä kohtaan, mitä halveksii?
Kuinka päättää mitä tehdä, kun ei tiedä edes mitä pitäisi päättää?
Kuinka olla rohkea, vaikka pelottaa niin paljon, että se tekee etenemisestä mahdotonta?
Kuinka luottaa, kun luottamusta ei ole?
Kuinka antaa anteeksi jotain sellaista, mikä on anteeksiantamatonta?

Ja näiden parissa sinä sitten painit. Totaalisen avuttomana ja yksin.

Yrität ymmärtää ymmärtämätöntä. Ratkaista ratkaisemattomia. Setviä selvittämättömiä.

Itket avuttomuuttasi. Koska kukaan ei tule lohduttamaan, lohdutat viimein itse itseäsi ja kaavit itsellesi jostain jotain tuen kaltaista, mistä ikinä sitä onkaan saatavilla.

Valitat voimattomuuttasi, mutta kukaan ei kuule. Joten päätät tehdä asioita voimattomuudestasi huolimatta.

Koet pelkoa asioiden edessä mitä et ymmärrä. Ajattelet tietäsi ulos jostain, mistä ei ole ulospääsyä.

Pian huomaat olleesi ymmärtämättömyyden kanssa tekemisissä niin kauan, että siitä tulee ystäväsi. En tule koskaan ymmärtämään tätä. Se on ok. Jos tulenkin, sekin on ok. Ei väliä.

Olet niin väsynyt, että haluat vain lakata olla olemasta. Mutta odottaessasi sitä, huomaat, että tässä sitä pysyy, vaikka haluaakin lakata olemasta olemassa.

Välillä menee hermot ja huudat Cromille, että eikö tämä saatanan touhu voisi jo riittää? Mitä järkeä tässä on. Vitun paska.

Hän ei vastaa. Koska niin. Häntä ei yhäkään kiinnosta. Ja tiedät vastauksen jo itsekin: Ei mitään järkeä.

Huomaat puhuvasi yksinäisyydessä itsellesi. Kuulet oman äänesi ehkä ensimmäistä kertaa.

Katsos, kun Cromilla on tarjottavana vain yksi opetus elämässä: Oli tilanne mikä hyvänsä, vastuu sen selvittämisestä, on nyt jäänyt sinulle. Tee mitä teet. En välitä.

Oikeudenmukaista? Ei.
Kivutonta? Hah?
Raskasta? Kyllä.
Onko tämä sitä mitä minulle on opetettu elämästä? Ei tällä taida olla mitään tekemistä asian kanssa.

Jos olet onnekas, Crom tarjoaa sinulle jossain vaiheessa elämääsi niin paljon kannettavaksi, että katkeat.

Mikään käyttämäsi pakostrategia ei enää toimi. Defenssit murenevat. Addiktiosi eivät turruta riittävästi. Valtava monttu sisälläsi imee kaiken energian. Jokainen kulissi kaatuu.

Silloin ei auta affirmaatiot tai tavoitteiden asettaminen, kun mieli murenee tuhannen palasiksi. Paikalle ei tule pelastavia enkeleitä, kuviteltuja tai oikeita. Olit kuinka vahva hyvänsä, murenet täysin.

Silloin on ihan oikeasti täysin yksin. Muut ihmiset eivät kestä sitä kipua, minkä näkevät sinussa tapahtuvan ja he ottavat etäisyyttä.

Eivätkä he myöskään kestä sitä avuttomuutta, minkä eteen he joutuvat todistaessaan kipua sinussa ja sitä, ettei sille voi ulkopuolelta tehdä mitään.

Joten olet yksin, ilman suuntaa ja toivoton.

Yksinäisyydessäsi tajuat, että edessä oleva tie on pitkä ja tuntematon. Sen pituudesta ei ole aavistustakaan. Tietää vain, että homma ei varsinaisesti helpota pitkään aikaan. Olisi aikalailla helpompaa kuolla. Se on mielesi mielipide.

Olet siis yksin, toivoton ja edessäsi on matka mihin ei ole ymmärtääksesi mitään voimavaroja. Sinulla saattaa vielä olla toive siitä, että kyllä tämä kohta helpottaa.

Mutta ei helpota. Se vain jatkuu ja jatkuu. Lukuisat pettymykset pieksevät viimeisenkin toivonrippeen sinusta olemattomiin.

Jäljelle ei oikeastaan mitään. Tässä ”ei missään” saattaa huomata, että jäljellä on silti jotain.

Tyhjässä montussa asustaa sitkeydensekainen kummallinen uteliaisuus.

Se tiivistyy oikeastaan vain yhteen ajatukseen, jota voi hokea itselleen pimeimpänä hetkinä.

”Tässä olen ja en muuta voi. Mitähän tapahtuu seuraavaksi.”

Odottaessa otat askelia. Koska mitä väliä?

Yhden. Toisen. Kolmannen. Kaadut.

Nouset ylös ja aloitat uudelleen.

Neljäs askel.

Viikko. Kuukausi. Vuosi. Vuosikymmen.

Jonakin päivänä saavut takaisin sinne suon laitaan, missä Crom sinun rukouksiisi vastasi. Et kuule fanfaareja. Et saa osaksesi vastaanottokomiteaa. Ketään ei kiinnosta se, mitä olet rypemissäsi oivaltanut. Moni luulee olevansa siitä kiinnostunut, mutta he eivät ymmärrä kuitenkaan. Ei oikeasti.

Kaikki on juuri niin kuin oletatkin sen olevan tässä vaiheessa. Oppitunti on päättynyt.

Crom ei yhäkään välitä. Sinä välität itsestäsi ja siitä surkeasta elämäsi riekaleesta mikä sinulla on käsissäsi tilapäisesti. Ja se on ainoa asia millä on merkitystä.

Crom ei hymyile, mutta hänen rinnassaan on sadasosasekunnin ajan jotain lämmönkaltaista.

Sitten hän kysyy: mitä vielä odotat?

Kukaan ei välitä. Olet vapaa.

Tee jotain.

Kommentit