Oikeassa oleminen on… hieno tunne. Addiktiivinen. Toisen argumentin pohjan musertaminen logiikalla ja tiedolla on taitolaji. Tai sitten ihan vain toisen uskottavuuden tuhoaminen erilaisin manipuloinnin keinoin. Tavoitteena on olla oikeassa tai voittaa, tapa saavuttaa tavoite vaihtelee.

Väittelyissä ja keskusteluissa on jotain hyvinkin sodankäynnillistä. Minä voitan, sinä häviät. On mahdollista hyökätä periaatteessa mitä tahansa vastaan.

Logosta – Hyökkäys argumentin perusteita ja faktoja vastaan. Helppoa jos osaa logiikan ja tietää asiasta jotain mitä toinen ei. Sisällöllisesti parhaat, mutta valitettavasti myös tylsimmät keskustelut käydään tällä tasolla.

Pathosta – Hyökkäys argumentin esitystapaa ja tunnesisältöä vastaan. Yleensä tämä tapahtuu toimittamalla oma argumentti paremmin tarinoin ja esimerkein saatettuna ja voittamalla yleisö puolelleen. Tai sitten paljastamalla erilaisia keinoja mitä toinen käyttää argumentoidessaan.

Tunteen hyödyntäminen on erittäin helppoa jos argumenttisi tukee yleisiä harhoja mitä ihmisillä on tai argumenttisi on jotenkin poliittisesti korrekti. Ihmiset haluavat kuulla sen mikä vahvistaa heidän uskomusjärjestelmäänsä. Eivät sitä mikä kyseenalaistaa sen.

Tai ethosta (nykyään aika suosittua) – Hyökkäys argumentin esittäjää itseään vastaan ja hänen uskottavuutensa kyseenalaistamista sen perusteella millainen ihminen hän mielestäsi on (ja toivottavasti kohta myös muidenkin mielestä?). Mitä väliä sillä on mitä se sanoo, jos kyseessä on natsi? Tai feministi? Suvakki tai rajakki?

Who gives a shit, koska asia on jo päätetty. Väärä leiri, väärät mielipiteet. Hirteen.

Vaikka tykkäänkin ratkaista monia asioita voimakeinoin, on olemassa keskustelun muoto, josta olisi nykyaikana huomattavasti suurempi hyöty kaiken kannalta. Tämä on dialogi. Yhdessä ihmettelyn taito. Pyrkimys kohti yhteistä ymmärrystä ja sen kautta parempia ratkaisujen luominen.

Dialogin onnistuminen valitettavasti vain vaatii radikaalia luopumista yhdestä niin rakkaasta asiasta: Oikeassa olemisesta. Se vaatii myös suostumista siihen, ettei välttämättä tiedä ihan kaikkea.

Tai vielä pahempaa: Pitää suostua kuuntelemaan ihmisiä, joilla ei ole mitään hajua asiasta ja ottaa heidän mielipiteensä huomioon ja yrittää ymmärtää mistä se juontaa juurensa.

Tämä on egolle aivan murskaavaa. Itselleni erityisesti siksi, että minä vihaan idiootteja (muita idiootteja siis, itseäni vähän vähemmän).

Dialogi ei sovi kaikkeen. Tyhmien ihmisten laittaminen piiriin ihmisten kanssa jotka tajuavat jostain jotain, on ajan tuhlaamista. Esimerkiksi A-talk illat ovat erinomainen esimerkki tästä.

Liikaa ihmisiä, liikaa imbesillejä ja liian vähän aikaa. Homma menee huudoksi ja se jolla on suurin tunteen palo (ja yleensä vähiten ymmärrystä) vie eniten tilaa. En ymmärrä miten joillekin annetaan aikaa puhua, vaikka selkeästi he eivät ole sanomassa yhtään mitään.

Joskus murska-argumentointi on luultavasti nopeampaa ja ehkä sen kannalta parempi ratkaisu. Aina ei ole aikaa dialogiin. Valitettavasti yleiset kohteliaisuussäännöt tekevät luotisuoraan puhumisesta aika haastavaa. Jossain vaiheessa tunnekynnyksen ylittämistä, joku itkee ja sitten joku toinen tempaisee ritarin haarniskansa päälle ja alkaa leikkiä käytöstapapoliisia ja moderoimaan.

”Älä nyt viitsi”. Meidän keskustelukulttuuria riivaa varmaan vieläkin joku sisällissodanaikainen toistemme pelko. Mitä jos se nyt ajattelee minusta jotain. Kohta pitää seisoa montun reunalla tuijottamassa kiväärin piippua.

Monia loogisia ihmisiä myös riivaa liiallinen epävarmuus, koska he osaavat myös nähdä omien argumenttiensa heikkoudet. Hulluilla ja tyhmillä ei ole tätä ominaisuutta riesanaan ja he voivat paasata tulta ja tulikiveä ihan huoletta.

Mutta silloin kun on aikaa ja paikalla on fiksuja ihmisiä, olisi fiksua yrittää tehdä fiksuista ihmisistä vielä asteen fiksumpia. Se on ”helpointa” dialogin avulla.

Minä en ole hyvä dialogissa, vaikka sitä harjoittelin vuosia opiskeluaikana, mutta minulla on yksi etu: En oleta tietäväni kovinkaan paljon mistään mitään, enkä ota suurinta osaa impulsseistani kovinkaan vakavasti.

Dialogin säännöt ja niiden toteuttaminen käytännössä

Dialogi on siinä mielessä outoa, että sen käyminen tapahtuu aina kaaoksen ja järjestyksen rajamailla. On olemassa neljä sääntöä, joiden noudattaminen pitäisi toteutua, mutta ei anaalisti. Ne säännöt ovat:

  1. Odota vuoroa
  2. Kunnioita
  3. Kuuntele
  4. Puhu suoraan

Ei ole aihepiiriä mihin dialogi ei sopisi. Mutta jos itse lähtisin sitä käymään jostakin, niin ehkä kysymyksestä tai väitteestä. Saisi jonkun syötteen asialle. Jos aihe on rajaton, dialogi menee kaaokseen lähes väkisin.

Olen näitä sääntöjä tuijottanut pari vuotta tajuamatta niistä mitään. Yritän silti avata niitä käyttökelpoisiksi. Myös ne ihmiset jotka dialogia minulle opettivat, eivät sitä mielestäni käytännössä osanneet toteuttaa kovinkaan hyvin. Osa osasi, osa ei.

Mistä se johtuu? Koska suurin osa meistä on tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka sanovat sen mikä tilanteeseen sopii, eikä sitä mitä pitäisi sanoa sen tunnehinnasta huolimatta. Tätä voisi kutsua myös käytöstavoiksi, mutta en ole varma missä vaiheessa valehtelemista rajanveto pitäisi suorittaa. Milloin kohtuullinen määrä käytöstapoja loppuu ja totaalinen paskanpuhuminen alkaa.

Vaikeaa.

Joissakin konteksteissa faktat syövät tunteet ja taas toisinpäin. Se ei tarkoita, etteikö molempia voisi ottaa huomioon. Ennen kuin alan ruotimaan noita neljää sääntöä, on yksi sääntö joka on olemassa ylitse muiden. Se sääntö sanelee sen, pääsemmekö lähellekään oikeaa dialogia vai jääkö homma vain lämpimän kusen hämmentämiseksi.

Sääntö numero 1: TURVALLISUUS

Jos ihminen kokee turvattomuutta, hänellä on aina jokin osio itsestään kiinni. Suojattuna. Hän ei jaa tietojaan, tunteitaan tai ota johtajuutta vaikka se kannattaisi. Jos tilanne on näin, hän ei osallistu dialogiin täysipainoksesti. Eli oli tilanne mikä hyvänsä, turvallisuus on prioriteetti numero 1.

Enkä puhu nyt paloturvallisuudesta, vaikka sekin on osa tätä. Vaan psykologisesta turvallisuudesta. Siitä tunteesta, että ihmiset ovat ympärillä pääasiallisesti hyväntahtoisia ja heidän tarkoitusperänsä ovat hyvät. Että sinulla on tilaa ilmaista itseäsi, ilman nöyryyttämistä, eristämistä tai väkivallan pelkoa.

Minä olen nähnyt toiset ihmiset 30 vuotta uhkina ja vihollisina, joten tiedän jotain siitä mistä tässä asiassa puhun. Olen hyvin harvoin ollut paikalla missään omana itseäni, koska en kokenut sitä kovinkaan viisaana vaihtoehtona. Ja olen niin hyvä teeskentelemään milloin mitäkin, että en enää edes tiennyt kuka olen.

Suurin osa ihmisistä ei onneksi joudu turvautumaan selviytymisessään valheellisten identiteettien tai oman psyykeensä lohkomisen kaltaisiin välineisiin. Mutta jokainen meistä rekisteröi sen, että onko nyt turvallista vai ei. Uskallanko olla haavoittuva? Uskallanko olla rehellinen? Uskallanko olla epävarma?

Suurimman osan ajasta vastaus on ei. Miksi näin?

Koska meille on tärkeitä pysyä heimon jäsenenä ja silloin on otettava huomioon muiden odotukset jossain määrin. Tämä johtaa tavalla tai toisella kompromissiin ja hirvittävä lohko kapasiteetistamme on sidottu siihen että ennustamme toisten ihmisten reaktioita ja yritämme mukautua tähän. Moni meistä ei ole edes olemassa, jos ketään ei ole paikalla todistamassa sitä.

Jos jokainen olisi paikalla omana itsenään ja rehellisesti, ennustamiselle ei olisi mitään tarvetta ja olisimme vapaita yhteistoimintaan. Välillä pahoitettaisiin mieltä ja sitten soviteltaisiin. Mutta nyt elämme tunneneuroottisessa tekohymyjen haistapaskamaailmassa, jossa rehellisyys on uhka, joka pitää poistaa, jos se tuntuu pahalta.

Olenko maininnut sitä, kuinka paljon ajoittain halveksin nykyaikaa ja nykyihmistä? Aivan helvetisti. Vitun sosiaalinen media ja sosiaalisten irtopisteiden ostaminen. Vitun vittu kyrpä. Saatanan fariseukset. Ei ihme, että Jeesustakin otti aivoon.

Minä olen siinä mielessä ristiriitainen henkilö, että tunteiden huomioon ottaminen on minulle tärkeää ja ei ole. Koska on tilanteita, jossa sinun tai minun tunteillani ei ole mitään väliä. Ei kerrassaan mitään merkitystä.

Ja on tilanteita, jossa oletusarvo on, että ne otettaisiin jopa korostetusti huomioon.

Turvallisuudesta vielä sen verran, että miten sitä voisi luoda? No mielestäni paras tapa on hyödyntää ihmisen heimodynamiikkaa, eli paikalla pitäisi olla johtohahmo (alfa), joka on:

  1. Psyykkisesti vahva, eli sellainen jota voi kunnioittaa. Vaikuttaa siltä, että hän tietää mitä tekee
  2. Joka osaa olla haavoittuva, jotta hän voi esimerkillään vapauttaa muutkin siihen.
  3. Inhimillinen, että hän ei näytä muiden silmissä saavuttamattomalta jumalhahmolta ja joudu henkilöpalvonnan uhriksi liiallisissa määrin.

Jos tällainen henkilö on paikalla, psykologisen turvallisuuden voi kuitata sillä. Kaikki muu on mielestäni kikkailu ja teeskentelyä, mutta koska edeltävän kaltaisia henkilöitä on vähän, yleensä tarjolla on vain kikkailua ja teeskentelyä.

Seuraavaksi avaan dialogin neljää sääntöä hiukan paremmin.

Odota vuoroa

Dialogia käydään tyypillisesti dialogi-ympyrässä tai –piirissä. Eli tuolit laitetaan piiriksi ja sitten istutaan siinä. Silloin keskusteluun saa aikaan ainakin illuusion tasavertaisuudesta. Jokainen voi sanoa sanottavansa mihin väliin hyvänsä, mutta tila otetaan itse.

Tämä on tietysti hankalaa, koska osa ihmisistä on sellaisia, jotka odottavat vuoroaan maailman loppuun asti ja osa puhuu aina, kun tilaa on. Tämä johtaa nopeasti tilanteeseen, jossa vain osa puhuu suurimman osan ajasta ja yhteinen ajattelukapasiteetti jää hyödyntämättä.

Se ei ole välttämättä huono juttu, koska on olemassa ihmisiä, jotka mielellään kuuntelevat ja kommentoivat harvoin. On olemassa ihmisiä, joilla on hyvä pointti mihin tahansa ja heitä kannattaa kuunnella.

Mutta kuitenkin, kummankin osapuolen tulisi oppia joustamaan omasta toimintatavasta. Vetäytyjien tulisi oppia ottamaan enemmän tilaa. Äänekkäiden tulisi oppia hillitsemään itseään ja antamaan tilaa.

Dialogin käyminen on siis erinomainen keino oppia pelaamaan omilla vahvuuksilla ja oppia kitkemään omia heikkouksia. Siis jos on valmis oppimaan.

Jos dialogia ei ole koskaan harrastanut, olisi erittäin hyvä pyytää paikalle sellainen ammattilainen joka sen hallitsee ja osaa vähän moderoida keskustelua. Moderoinnilla tarkoitan sitä, että hän ylläpitää jonkinlaista rakennetta ja myös auttaa osallistujia itseään näkemään itsensä selvemmin keskustelun aikana. Hän voi myös hoitaa edellä mainitun turvallisuuden luojan roolia.

Käytännössä hänen tulisi olla

  1. Riittävän tietoinen itsestään.
  2. Osata jotakin valmennus- tai fasilitointiteknisiä juttuja, jotka auttavat ryhmän luovimista
  3. Tietää dialogin perusteet ja ymmärtää, mitkä tekijät estävät sen syntymisen. Tästä on muuten erinomainen teoskin olemassa suomeksi, Kohlrieserin Georgen kirjoittama Hostage at the table, löytyy suomeksi nimellä ”johda dialogia”

Jos minä ottaisin neuvoja joltakin dialogin käymiseen, niin panttivankineuvottelijat ovat kyllä yksi selkeästi benchmarkkauskelpoinen porukka. He käyvät dialogia hiukan vittumaisemmissa olosuhteissa kuin dialogipiirissä ja silti onnistumisprosentti on luokkaa 95% (viittaan siis edeltävään kirjasuositukseeni)

Kuuntele

Kuunteleminen on luultavasti yksi vaikeimmista asioista mitä on. Minulle siis. Osalle se taas voi olla suunsa avaaminen. Kuuntelu on minulle vaikeaa siksi, koska minulla ei riitä kärsivällisyys ja koen toiset ihmiset lähes poikkeuksetta liian hitaina.

Kuuntelu on kuitenkin avain kaikkeen. Yritä ymmärtää mitä toinen sanoo ja älä laita sinne merkityksiä mistä et ole varma. Jos laitat merkityksiä, varmista pitävätkö ne paikkansa.

Tule vastaan puoliväliin ja yritä ymmärtää. Vaikka et olisi samaa mieltä, yritä silti ymmärtää. Voit vielä varmistaa, että ”ymmärsinkö oikein, että yrität sanoa….”

Itseni kaltaisille kärsimättömille suosittelen seuraava: kuuntele tarkkaan vaikka siksi, että osaat kysyä parempia kysymyksiä.

Monet ihmiset joustavat mielipiteistään ja asenteistaan, jos ne vain tulevat kuulluksi. Tämä on yllättävää, että monesti nopein tie yhteisymmärrykseen ja oman pointin läpi saamiseen on se, että pyrkii ymmärtämään ensin.

Minulle äärimmäisen vaikeaa ja vastenmielistä, koska minulla on runsain mitoin kokemuksia siitä, etten tule ymmärretyksi. Se, että käytän kapasiteettiäni ensisijaisesti toisen ymmärtämiseen herättää minussa sisäisiä ristiriitoja. Tuntuu kuin laiminlöisin itseäni.

Kunnioita

Myös tämä ohjenuora herättää minussa jonkin verran vastenmielisyyttä.

Kunnioita toista ihmisenä. Minusta se näkyy parhaiten edellisten kohtien toteuttamisessa käytännössä: eli kuuntele ja odota vuoroasi. Kunnioita ihmisiä, jotka ovat dialogissa kanssasi ja dialogin sääntöjä. Kunnioita heidän näkemystään ja kunnioita myös omaasi. Josta päästäänkin viimeiseen sääntöön.

Puhu suoraan

Olen aina ihmetellyt radikaalin rehellisyyden periaatetta ja tätä sääntöä. Koska kun minä puhun suoraan, voi tulla ruumiita. Tai niin ainakin olen luullut. Yllättävää kuitenkin on, että ihmiset osaavat myös arvostaa tietynlaista rehellisyyttä. Varsinkin, kun se tulee vähemmän turhautuneesta ja kyynisestä paikasta.

Dialogissa on äärimmäisen tärkeää puhua suoraan, koska muuten dialogi ei toteudu. Jos suoraan puhumisen jättää välistä, käymme kaunista näytelmää dialogista.

Suoraan puhuminen tulisi tapahtua mieluiten niin, että tunne ja järki saavuttaa jonkinlaisen tasapainon, mutta se tasapaino syntyy kokemuksen kanssa ja kokemus tulee siitä, että tekee järjettömän määrän tunnetason virheitä. On parempi jakaa huonot mielipiteensä avoimesti ja myös järjettömät tunteensa avoimesti.

Tällä tavalla mielensekaiset sekavuudet tulevat näkyviin ja niitä voidaan yhdessä tarkastella. On mahdollisuus oppia itsestään jotain. Saada useita eri peilejä oman mielen liikkeille.

Älä tee sitä, mitä minä olen tehnyt useita vuosia dialogia käydessä, eli mietit mitä aiot sanoa seuraavaksi. Sen sijaan sano se miltä juuri nyt tuntuu ja mitä ajatuksia se herättää. Oli se sitten kaunista tai ei.

Sen sijaan, että analysoisi seurauksia voit katsoa ihan käytännössä mitä tapahtuu.

Tässä olivat neljä dialogin perussääntöä.

Jos dialogista haluaa tehdä apuvälineen henkiseen kasvuun, itsetuntemukseen ja ihmisenä kehittymiseen, tässä muutama lisävinkki.

Nämä ovat asioita, joita minä hyödynnän arjessani paljon. (Dialogia voi harjoittaa skitsofreenisesti myös itsensä kanssa yksin tai kun paikalla on kaksi henkilöä)

100% omavastuu, siitä mitä itsessä tapahtuu ja myötätunto ja uteliaisuus niitä tapahtumia kohtaan.

Jos jossain on ihmisiä ja olet heidän kanssaan kanssakäymisessä, se kanssakäyminen tuo väkisin pintaan kaikki ehdollistumasi ja reagointimallisi.

Tämä on voi olla hyvä ja huono asia. Se on huono asia siinä mielessä, että reagointimallina voi olla esimerkiksi ”minä tapan sinut”. Hyvä asia on se, että tuossa hetkessä malleja voi havainnoida, niitä voi oppia ymmärtämään ja ymmärryksen avulla niitä voi ehdollistaa uudelleen.

Jos sinulle ei suoraan osoiteta loukkausta, mikään asia mistä keskustellaan ei pitäisi saada sinua täysin oikosulkuun (loogisesti siis). Käytännössä asia ei kuitenkaan toimi näin, koska menemme helposti oikosulkuun jos jokin aihe ravistelee uskomusjärjestelmämme perustuksia.

Eli hyväksy se miltä sinusta tuntuu ja jos tuntuu tarpeelliselta, jaa ne tuntemukset myös muille.

Älä syytä tai oikeuta. Opettele tunnistamaan omat mallisi minkä avulla suojaat itseäsi ja pyri joustamaan niistä ajan kuluessa. Kuuntele itseäsi, ymmärrä ja luovu toimintavasta sitten, kun hyvä on.

Kun joku puhuu, seuraa sitä mitä kehossasi tapahtuu.

Kun olet tietoinen tästä, opit itsestäsi massiivisella nopeudella (aluksi perkeleen hitaasti) massiivisen määrän asioita. Näin mitä tunnen, näin mitä reagoin.

Monesti rakastumme ajatuksiimme ja tunteisiimme niin paljon, että luulemme niiden olevan me.

Me olemme enemmän se tila missä nuo asiat tapahtuu, ei se mitä siellä tilassa tapahtuu.

Edeltävä ajatus voi auttaa sinua ottamaan vähän etäisyyttä itseesi ja voit ajatella myös tunteesi ja ajatuksesi olevan informaatiota keskustelusta. Mikään ei ole henkilökohtaista, sinussa vain tapahtuu jotain.

Kun tiedostat, alat ymmärtämään. Kun ymmärrät, alat muuttua (tai oikeastaan poistamaan ylimääräistä kuonaa). Kun muutut riittävästi, saatat päätyä olemaan oma itsesi.

Haavoittuvuus

Tämä on erittäin hyvä tukielementti edelliselle.

Eli jaa se miltä sinusta tuntuu. Oli se kuinka järjetöntä tai sekavaa hyvänsä. Tämä vaatii kuitenkin ympärille ihmisiä, jotka ovat turvallisia tai kontekstin missä koet olosi turvalliseksi. Varsinkin jos dialogissa puhutaan tosi suoraan, se menee helposti tunteisiin. Jaa se miltä sinusta tuntuu. Älä jaa siksi, että syyllistät toisia sen avulla, mutta sen takia, että tunteesi tulevat kuulluksi.

Kun tunteesi tulevat kuulluksi, niistä pääsee yli nopeammin ja voi jatkaa dialogia täysipainoisesti. Yllättävää on, että avoimuus omista tunteista auttaa niiden työstämistä. Se auttaa myös huomaamaan, että hetkonen, täällä tunteen takana on jotain muutakin.

Tunteiden vastustaminen ei johda mihinkään muuhun, kuin siihen, että se vahvistuu. Totaalinen hyväksyminen voi johtaa siihen, että se tunne laukeaa ja sen takaa paljastuu jokin täysin muu tarve kuin aikaisemmin osasi odottaa. Ja minä puhun nyt ihan kaikista tunteista ja impulsseista. Ei ole niin pimeää nurkkaa, etten sitä itsessäni olisi kolunnut.

Pahimmat painajaiseni olivatkin vain palasia minusta. Itseänihän minä pelkään.

Tunteiden kätkeminen ja patoaminen ei johda mihinkään. Nimimerkillä kokemusta on. Kun ottaa pathoksen (tunteet) huomioon, logos (järki) saa enemmän tilaa.

Kuuntelemisen jälkeen, kysy tarkentava kysymys.

Kun joku esittää mielipiteensä, kysy häneltä millaisiin johtopäätöksiin mielipide perustuu. Tai millainen ajatus tunteen taustalla on. Ole äänensävyssäsi pehmeä tai saatat saada vastaan puolustusreaktion.

Tämä voi auttaa sinua ymmärtämään paremmin miksi henkilö on sitä mieltä mitä on. Se auttaa myös henkilöä itseään tarkastelemaan omaa kokemustaan paremmin.

Loppusanat

En ole täysin varma miksi kirjoitin tämän. Ehkä siksi, että olen istunut vuosia tuossa ringissä tajuamatta yhtään mistä siinä on kysymys. Ehkä joku joka tekee sitä samaa nyt, voi hyötyä artikkelin lukemisesta.

Minua myös lievästi ottaa pannuun varsin surkeatasoiset keskustelut, joita esiintyy paljon netissä. Omalla Facebook-seinälläni on jotain selkeää laadunparannusta tapahtunut omien keskustelutaitojeni kehittyessä ja myös aika ankaran sensurointipolitiikan seurauksena, jota harjoitan (todennäköisesti en näe päivityksiäsi tällä hetkellä ja Facebook-ystävyytemme perustuu lähinnä teeskentelyyn. En pidä mielipiteistäsi ja ajatuksistasi. Olet turha)

Olen jopa huomannut olevani jossain määrin samaa mieltä ihmisten kanssa, joiden ajatuksia pidän lähtökohtaisesti täysin paskoina. Sellaista se dialogi parhaimmillaan on.

Ei muutaku sieg feil ja kohti uusia pettymyksiä.

Kommentit