Olen tunkenut itseni jäseneksi monenmoisiin Facebook-ryhmiin. Osasta olen myös tarkoitushakuisesti hankkinut itselleni bannit, kyllästyttyäni niihin.

Yksi näistä ryhmästä on henkisen kasvun ryhmä, jonka jäsenmäärä on tällä hetkellä 16 000 elävää ihmisraatoa/sellaista teeskentelevää bottia tai feikkitiliä. Tästä ryhmästä en ole toistaiseksi hankkinut itselleni bannia.

Ryhmässä puhutaan jonkin verran heräämisestä ja koska en ollut varma mistä me puhumme käyttäessämme termiä ”herääminen”

Kysyin asiaa ja sain melko massiivisen määrän erilaisia tulkintoja asiasta. Joten en yhäkään tiedä mistä me oikeastaan puhutaan. Voin ihan hyvin kaataa oman soppani sekaan ja kertoa omista heräämiskokemuksistani.

Ensimmäinen herääminen

Ensimmäinen heräämiskokemukseni tapahtui joskus 18-vuotiaana. Sen hetkinen todellisuudentajuni ajautui kriisiin. Kaikki ajatukseni itsestäni, elämästäni ja elämästä yleensä, murenivat tomuksi ja en mahtanut asialle yhtään mitään. En päässyt itseäni pakoon.

Olin aikaisemmin vain pelannut. Paennut kaikkea tuntemista ja kaikin mahdollisin keinoin. Sitten en yhtäkkiä onnistunut tekemään sitä. Kuminauha oli venynyt niin pitkäksi, että se katkesi.

Masennuin.

Kokemus oli niin tuskallinen, että sen keskellä jotenkin ”havahduin” katselemaan omia ajatuksiani ja tunteitani hiukan etäältä. Näky oli hirvittävä ja en päässyt sitä pakoon mihinkään. Minulla ei ollut mitään vastauksia mihinkään mitä koin.

Mutta niin. Tulin jotenkin tietoisemmaksi itsestäni ja heräsin eräänlaiseen psykologiseen painajaiseen. Ymmärsin, etten ole ajatukseni ja tunteeni, mutta en voinut varsinaisesti paeta niitä mihinkään.

Päätin alkaa ”korjaamaan” tilannetta. Näin 14-vuotta myöhemmin jälkiviisaana, tämä oli tietysti virhe. Tavallaan.

Asialla ei ole oikeastaan väliä.

Toinen herääminen

Seuraava vaihe on kestänyt 14 vuotta. Se on ollut sen ymmärtämistä, että mitä minä oikeastaan katselen. Mikä tämä ihminen on ja miksi se on tällainen kuin se on. Mitä tunteet ovat. Mitä ajatukset ovat. Mistä ihmiskokemukseni muodostuu. Mitkä ovat syy- ja seuraussuhteita, jotka ovat johtaneet tähän pisteeseen.

Miksi koen jotakin totena ja toista en. Miksi joku tunne iskee päälle täysin ehdottoman varmasti ja taas toinen ei?

Voiko tätä muuttaa? Jos voi, niin kuinka paljon?

Tämän vaiheen aikana loin itselleni teorian sopivan ihmisyydestä, jota olen sitten happotestannut kokoajan. Se on tarkentunut matkalla. Olen kokeillut lukemattomia eri tapoja työskennellä itseni kanssa. Kaikki ovat toimineet jotenkin. Osasta olen luullut ymmärtäväni miksi ne toimii. Osasta ei ole ollut aavistustakaan.

Osa on toiminut jonkin aikaa, toiset pitempään. Jos listaan työskentelytapoja mitä olen käyttänyt, niin tässä on joitakin.

Nlp, emdr, kognitiivinen psykoterapia, inquiry, whole body focusing, kundaliinijooga, dynaaminen meditaatio, kundaliinimeditaatio, kymmenet erilaiset istumameditaatiot, syvähengitys, kirjoittaminen, biodynaaminen kranioshakraaliterapia, hieronta, hypnoosi ja ties mitä muuta.

Lopulta oikeastaan vain tietoista läsnäoloa sen kanssa mitä ikinä minussa onkaan meneillään. Sen kommunikoimista tilanteen sallimissa rajoissa.

Olen höystänyt kaikkea tätä opiskelemalla ihmisen aivojen rakennetta, käyttäytymistiedettä, egorakennetta, henkistä kirjallisuutta, evoluutioteriaa ja milloin mitäkin. Tästä kaikesta olen rakentanut itselleni teorian siitä mikä ihminen on ja mihin se pystyy. Sitten olen verrannut itseäni tuota teoriaa vasten.

Matkalla olen hienosäätänyt itseäni suhteessa teoriaan ja teoriaa suhteessa itseeni. Oikeastaan prosessi on ollut hyvin elävä.

Joten tämä toinen herääminen on ollut monien asioiden siirtämistä lokerosta ”en tiedä” lokeroon ”luulen tietäväni, että asia on jotenkin näin”.

Kolmas herääminen

Kaikesta tuosta teoriajumpasta johtuen, todellisuudentajuni oli aika… noh konkreettinen. Tarkastelin erilaisia henkisiä ilmiöitä lähinnä psykologian kannalta. Pistin monia ilmiöitä placebon ja tietämättömyyden piikkiin.

Kunnes sitten vuoden 2016 kesäloman aikana päätin alkaa työskentelemään pelkojen kanssa. Päätelmäni olivat johtaneet siihen pisteeseen, että ehkä voimattomuuden tunteeni johtuu siitä, että minulla on liikaa turhia pelkoja. Olin myös aikalailla saavuttanut kyllästymispisteen. Vaikka olin kokeillut aivan helvetisti asioita, en ollut löytänyt sitä mitä etsin.

Joten kävin pelkojeni kimppuun ja ryhdyin purkamaan niitä eri metodein mitä pakista löytyi.

Kun työtä oli tehnyt viikkokausia, ymmärsin näiden asioiden olevan jotenkin linkissä toisiinsa. Moni pelko oli turha ja jos loogista päätelmäketjua seurasi loppuun asti, kaikki tuntui päätyvän kuolemanpelkoon.

Varsinkin sosiaalisia pelkoja tuntui riittävän. Jos pahastutan jonkun mielen ⇒ se ei tykkää minusta ⇒ hylkäys ⇒ kuolema.

Tämä ei tuntunut enää kovinkaan realistiselta pelolta logiikkani valossa, niin aloin työstämään omaa kuolemanpelkoani. Mitä jos yritän poistaa kuolemanpelkoni? Mitä sitten tapahtuu?

Mikä tämä asia edes on?

Istuessani asian kanssa koin merkittävän oivalluksen. Kuolemanpelolla ei ole mitään tekemistä kuoleman kanssa. Kuin kyseessä olisi kaksi täysin eri asiaa.

Kuolema on fakta. Minä kuolen jotenkin jossain vaiheessa. Tai siis ainakin ruumiini kuolee. Proaktiivinen ja ennakoiva kuoleman pelkääminen on taas mieleni luoma konsepti ja tavallaan täysin turha asia. Joten yksi asiamöykky jakautui kahdeksi.

Tämän harjoituksen jälkeen alkoi tapahtua. Siitä olen kirjoittanut Timon ja Tiikerin tarinassa.

Minulla ei ole tälle vieläkään mitään psykologisesti järkevää selitystä. Voin käyttää jonkinlaista henkistä paradigmaa ja viitata kundaliinienergian herättämiseen.

Erässä kirjassa asiasta vähän varoiteltiinkin, että se voi olla hengenvaarallista touhua, jos siihen ei ole mitenkään valmistautunut. En ollut.

Harmi, ettei käytössäni ollut mitään objektiivisia mittareita millä ilmiötä olisi voinut havainnoida. Olin täysin omien tulkintojeni varassa ja niistäkään ei ollut oikein mihinkään.

Siirryin voimattomuuden ja heikkouden tunteesta sellaiseen fiilikseen, että olen täynnä energiaa. Itsevarmuutta oli sen verran, että koin olevani vähintäänkin Jumala. Jonkinlainen euforinen maaninen ekstaasi, missään ei ollut mitään epävarmaa minkään suhteen.

Tietysti tämä kaikki kokemani sai kyseenalaistamaan todellisuudentajuni täysin. Jos ihmiskokemukseni voi muuttua vastoin kaikkea tietämääni näin radikaalisti ja näin nopeasti, olenko ymmärtänyt kaikesta jotain perinpohjin väärin? Siis ihan kaikesta.

Tiedänkö mistään mitään?

Yritin sovitella monia eri merkityksiä asialle, mutta niin. Aika sekavaa aikaa kaiken kaikkiaan. Arvioideni mukaan elin läpi syntymätraumani. Pääsin käsiksi johonkin hyvin varhaisiin hylkäämiskokemuksiin.

Kun pakotin itseni olemaan niiden kanssa, päädyin johonkin kuolemankaltaiseen olotilaan. Sen sain laukeamaan biodynaamisella kranioshakraaliterapialla ja taas mentiin. Kuukausikaupalla pelkoa. Syyllisyyttä. Häpeää. Raivoa. Yksinäisyyttä. Katkeruutta. Avuttomuutta. Pelkoa pelkoa pelkoa.

Kaikki tunteet mitä en ollut käsitellyt elämäni varrella kaatuivat syliin. Myllyä kesti yli vuoden. Se on käynnissä vieläkin, mutta tunteet ovat lievimpiä, ettei asia juurikaan haittaa.

Osa tunteista on sellaisia, joita olen tuntenut viimeksi kolmivuotiaana.

Matkalla luonnollisesti meinasi taas mennä järki ja oikeastaan menikin, koska minulla oli ”kiire” takaisin elämään elämää mitä elin aikaisemmin. Tokihan takaisinpaluuta ei ollut tässä vaiheessa. Sitä paikkaa, mihin luulin haluavani takaisin, ei enää ollut olemassa. Ei ainakaan siinä muodossa, missä se oli aikaisemmin.

Se Timo joka luulin olevani, alkoi palamaan poroksi

Olin luonut mieleeni käsityksen minusta, jonka kautta elämääni elin. Nyt se käsitys minusta tuhoutui jonkinlaisessa psykofyysisessä luhistumisessa ja jokin todellisempi minä alkoi ottamaan otetta.

Nekin asiat mitä halusin olla, en ollut niitä. Ne asiat mitä pelkäsin kuollakseni olevani, en ollut niitäkään. Mikään ei kestänyt tarkastelua.

Oikeastaan elämässäni painettiin reset nappia ja sen jälkeen lähes joka ikinen asia mitä tein pelotti. Vaikka olin mielestäni tehnyt saman asian aikaisemmin jo satoja kertoja. Silti saattoi pelottaa.

En enää pystynyt tekemään monia juttuja mitä aikaisemmin olin pystynyt. En halunnut samoja asioita mitä ennen, enkä tiennyt mitä halusin niiden tilalle. Halusinko yhtään mitään.

Itsevarmuus meni tuhannen palasiksi.

Minulla ei ollut mitään aavistusta, että kuka olen enää. Olenko yhtään kukaan. Kaikki ajatukset mitä minulla oli itsestäni, eivät yhtäkkiä pitäneet paikkaansa.

Jos käyttää termiä jälleensyntyminen se ei ole ihan harhaanjohtava. Koska tuntui siltä, kuin olisin saanut jonkin aivan eri ihmisen elämän edettäväkseni.

Kaikki muuttui jatkuvasti ja se mitä olin eilen, en ollut sitä enää tänään. Kun tunnekuorma keveni ja keveni, tuntuma omaan kehooni parantui päivä päivältä. Keho myös rentoutui aikalailla. Ne lihasjumit, jotka minulla ovat olleet aina, poistuivat.

En ole jumissa oikein mistään enää. Toki en mikään supernotkeakaan. Johtuen siitä, että olen alkanut panostamaan liikkuvuuteen vasta nyt.

Neljäs herääminen

Oikeastaan tuon edellä kuvatun myllyn keskellä, otin aivan kaiken tietämäni harkittavaksi uudelleen. Ihan kaiken. En uskonut enää mihinkään mitä minulle on joskus sanottu, opetettu tai väitetty.

Olin aina viimekädessä uskonut itseäni, mutta en enää voinut tehdä sitäkään.

Tajusin kuinka absurdi koko konsepti tietämisestä on. Kuinka rajallinen välineistö minulla on sen tutkimiseen. Kuinka rajallinen välineistö muilla on sen tutkimiseen. Kuinka helppoa on tulla johtopäätökseen, ettei tiedä mistään mitään.

Ehkä olen tyhmä kuin saapas ja siitäkään en voi mitenkään varmistua. Vaikka joku ilmiö on toistunut sellaisenaan aina, tuleeko se tekemään sitä jatkossa? Mistä tiedän miten muut asian kokevat? Kun käytämme samoja sanoja, puhummeko koskaan samasta asiasta?

Mitä jos olen väärässä aivan kaiken suhteen? Olenko edes olemassa, jos en ajattele olevani olemassa? Mikä olen kun ajattelu lakkaa? Olenko mitään.

Tämä tietysti aiheutti kaiken varmuuden poistumista elämästä ja vapaapudotuksen tyhjyyteen. Kaikki asiat mitä pidin tärkeinä, muuttuivat merkityksettömäksi. Kaikki muuttui merkityksettömäksi.

Millään ei ole mitään väliä, minkään kannalta. Voin keksiä, että on, mutta toisaalta olen akuutin tietoinen, että se on vain itseni keksimä asia. Minulla ei ole mitään väliä. Olen täysin merkityksetön.

Tämä on aika rusentava johtopäätös mihin tulla. Johtopäätöksien johtopäätös. Täysi merkityksettömyys.

Sain siitä palkkioksi melko melankolisen mielentilan. Jonkinlaisen tietoisen masennuksen, jonka sisällä pystyi kuitenkin pyörittelemään arkeaan. Masentuneet ovat aikalailla inhorealisteja, koska he ovat kiinni siinä ilmeisessä tosiasiassa, että merkityksellisyys on ihmisen päässä oleva asia.

Ilman jonkinlaista systemaattista itselleen valehtelua, kaikki on merkityksetöntä ja tyhjää.

Ja samaan aikaan tosi merkityksellistä, koska onhan se aika ihmeellistä olla täällä ihmettelemässä tätä kaikkea. Paikalla ei vain ole jotain tiettyä minua, joka sitä aina on ihmettelemässä.

Toki joku voi nyt juosta kirkuen väittämään vastaan, että on sinulla väliä. No on yksittäisten ihmisen elämässä on tiettyjä rooleja näyteltävänä. Se voi olla veli, lapsi, kaveri, työkaveri, valmentaja, puoliso, yrittäjä tai mikä ikinä.

Ehkä se rooli on tärkeämpi silloin sinulle kuin minulle. Voin mielelläni viettää aikaani siinä, mutta otan sen vähemmän ja vähemmän vakavasti.

Et voi oikeastaan nähdä minua, koska ei ole mitään nähtävää. Mitään ”minua” ei taida olla olemassa. Olen jatkuvassa muutoksessa johonkin. Osan aikaa näkyvissä on tietty palanen ja toisena hetkenä joku toinen.

On vain tyhjä ihmisen kuori. Sen sisällä on tyhjyydestä muodostuva kanvaasi, johon voin halutessani piirtää mitä haluan. En edes tiedä olenko se minä joka sinne jotain piirtää. Tuleeko ohjauspiste jostain muualta. En voi tietää.

Piirtelen sinne yleensä Timon ja leikin olevani se. Se on helpointa, koska ympäristöni muistuttaa minua siitä, että heidän mielestään olen Timo. Mitä se ikinä heille tarkoittaakin.

Yhteenvetona

Itse näen vasta tuon neljännen heräämisen sellaisena minkä olen jotenkin teoriassa ymmärtänyt heräämisenä. Kaikki muu ennen sitä on ollut puuhastelua. Parempien valheiden keksimistä. Egon kiillottamista.

Mielen sisällä pyörimistä. Ei siinä. Se on ihan hauskaa puuhaa ja aion tehdä sitä myös jatkossa.

En kuitenkaan usko, että oikeaa heräämistä on ennen kuin halkaisee koko kordionin solmun ja murtaa itse itsensä.

Vasta sitten voi nähdä sen luoman matrixin koodin toiminnassaan. Ja onhan se hieno.

Uskoakseni olen silti vasta alussa. Matkalla, joka ei johda yhtään mihinkään.

Oudointa tässä kaikessa on se, että olen emotionaalisesti yhäkin täysi lapsi. Ei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut aikuiseksi kasvamisessa. Vain kohtuuttomia vaatimuksia, verrattuna niihin resursseihin mitä minulla oikeasti oli.

Ihmisyydelle ja inhimillisyydelle en saanut juurikaan tilaa ensimmäisen 7 ikävuoteni aikana. Jäin asian kanssa yksin. Nyt olen riittävän hereillä nähdäkseni sen, kuinka kauaskantoiset vaikutukset sillä on ollut elämääni.

Riittävän hereillä ollakseni viimeinkin inhimillinen itseäni kohtaan.