Voin sanoa tämän kokemuksesta*.

*En usko muiden ihmisten olevan edes olemassa, vaan oletan, että ne voivat olla ihan hyvin oman mielikuvitukseni tuotteita. Joten voin ihan hyvin päättää tilapäisesti, että oma kokemukseni on ylin auktoriteetti tässä maailmankaikkeudessa. Hah siinä teille saatanan tiedeuskovaiset fanaatikot. Freetox here I come.

Olen kehittänyt itseäni tavalla tai toisella yli vuosikymmenen. Olen tehnyt sitä perinteisempää seminaarijumppaa ja kirjojen lukemista. Tavoitteiden asettamista ja visualisointia. Olen myös käynyt kasan erilaisia henkisiä retriittejä ja tutustunut kaikkiin lieveilmiöihin mitä henkisyys pitää sisällään.

Mikä tässä kaikessa on sitten ollut vikana?

Koko projektin lähtökohta yleensä on: minussa on jotain vikaa ja minun täytyy olla jotenkin parempi. Kun olen parempi, minulle tulee parempi elämä ja olen jotenkin mystisesti onnellisempi.

Henkisempi tai menestyneempi. Samaa paskaa molemmat.

Tässä piilee suurin väärinkäsitys.

Se väärinkäsitys piilee käsitteessä ”minä”. Mitä itseä tässä oikein kehitetään? Mistä me oikein puhumme? Me oletamme puhuvamme samasta asiasta, mutta emme me välttämättä puhu.

99% tapauksista me tarkoitamme sillä seuraavaa: ”Minä” on kasa ehdollistumia ja sääntöjä, jotka perustuvat suurimmaksi osaksi pelkoon. Miksi pelkoon? No koska se on meidän selvitymisen kannalta ollut ymmärtääkseni ylivoimaisesti tärkein tunne. Pelko saa valppaaksi. Pelko pitää hengissä. Ainoa mikä tämän pelon tilapäisesti yliajaa on seksuaalivietti.

Siksi miehet tappavat itseään mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, koska kuvittelevat pääsevänsä pukille. Katsos, kun räjäytät itsesi niin 72 neitsyttä. Hyvä diili. Go for it. Sitten geenisi pääsevät jatkoon. Eiku.

Olemme viimeinkin ylittäneet genetiikan sanelemat rajoitteet mielikuvituksemme avulla!

”Minä” on se tapa millä olen ehdollistunut lapsena, miten ”minua” on palkittu ja rangaistu. En enää muista millä kaikilla tavoilla se on tapahtunut, siitä on tullut täysin automaattista ja oikeastaan se on kaikki mitä minä tiedän.

Jokainen ehdollistuma on painunut syvälle alitajuntaani. Niiden pyörittäminen automaattisesti on kuin pyörällä ajoa. En muista miten se tarkalleen tapahtuu ja mistä se koostuu, mutta näyttää hyvin tapahtuvan. Pyörä kulkee.

Olen pavlovin koira, mutta hyvin monimutkainen sellainen. Koska en tiedä, onko minussa mitään muuta kuin tämä ehdollistuma, enkä muista aikaa ennen sitä, parempi lyödä kortit sen varaan, että minä olen tuo ehdollistuma.

Ehkä aluksi tulin tänne tyhjänä tauluna. Täynnä erilaisia potentiaaleja. Sitten minulle ryhdyttiin peilaamaan takaisin sitä jotain mitä minä olen. Tässä käy samalla tavalla kuin kaikelle oppimiselle

  • En tiedä aluksi, etten tiedä (mistään mitään. Olen vain)
  • Sitten tiedän, etten tiedä (Ilmeisesti on olemassa joku erillinen ”minä”, en tiedä mikä se on)
  • Sitten tiedän, että tiedän (tiedän, että ”minä” on olemassa ja se on erilainen kuin muut. Sillä ”minällä” on ilmeisesti näitä ja näitä ominaisuuksia. Minun on tärkeä olla tuo tyyppi, jotta sovin perheeseeni ja maailmaan. Tämä minä on jotenkin tärkeä)
  • Sitten en tiedä, että tiedän (minä olen ja minä toimin suhteessa muihin jo niin automaattisesti, etten muista, että jotenkin muutenkin voisi toimia. Minä rullaa täydellä teholla osana matrixia)

Geenit, sikiöaika ja synnytys määräävät sen pohjan mille aletaan rakentamaan. Voi olla, että kanvaasi mihin ”minää” aletaan maalailemaan on jo lähtökohtaisesti täysin maalauskelvoton.

Äiti on ollut narkomaani ja aivot ovat jääneet kehittymättä. Tai jotain muuta kivaa. Keisarileikkaus antoi itselleni melko lähtemättömän vaikutuksen elämästä.

Vittu mikä saatanan mesta tämä on? Miljoonat eri ärsykkeet hyökkäsivät kimppuuni, ilman, että niiden vastaanottamiseen oli mitään valmiuksia.

Ensikosketus elämään on täysi shokki. Hyvä lähtökohta aloittaa matka. Jos meinaatte hankkia lapsia, suosittelen kiinnittämään synnytysprosessiin jotain huomiota. Ilmeisesti nykyään asiat ovat kehittymässä siihen suuntaan.

Vaikka hahmonluonnin arpajaisosiossa kävisi hyvä tsägä, osalle on käynyt paska nakki ja alkuvuosien ehdollistuma on todella surkea. Maalauksesta tulee kammottava sekasikiö. Huono itsetunto. Paskat stressinkäsittelystrategiat. Huono realiteettiensietokyky. Lisäksi fyysistä kuritusta. Laiminlyöntiä. Älyllistä ja emotionaalista nöyryyttämistä. Opastamatta jättämistä ja hylkäämistä.

Kaikin puolin huono ihmisen romu.

Se on minun tarinani. Ei mikään poikkeuksellisen huono, mutta siinä on omat miinuksensa. Sotkun selvittäminen vei ikuisuuden.

Osalle taas on käynyt paremmin. Ehdollistumasta on tullut hieno ja kiillotettu ferrari, jolla on mukava huristella tämä pieni pätkä elämää alusta loppuun. On välitetty, oltu läsnä, kannustettu, kerrottu miten elämä arvioiden mukaan toimii. Kerrottu, että olet hyvä ja rakastettu.

Tämäkin on tavallaan minun tarinani.

Minä tulin tänne varsin hyvänä kanvaasina. En voi valittaa geeniperimästäni yhtään. Ongelmallista kannaltani oli enemmänkin se mitä siihen kanvaasiin maalautui. Muistin yhä jotenkin etäisesti, että en aina ollut tällainen heikko kasa paskaa, häpeää, huonoutta, epävarmuutta ja pelkoa, millainen koin jostain syystä olevani.

Tai ainakaan elämässä ei tuntunut olevan mitään järkeä, jos se pitää tällaisena elää. Sama tappaa itsensä.

No siirsin itsensä lahtaamisen kuitenkin suunnitelmaksi b. ja aloin maalaamaan kanvaasin päälle itseäni uudelleen. Enemmän sellaiseksi kuin halusin olla. Maalasin ja maalasin, mutta pohjamaali tuntui aina olevan jotenkin vahvempi. Jos en keskittynyt jatkuvaan maalaamiseen, päällemaalattu uusi ferrari alkoi rapistua ja vanha ruosteinen lada alkoi näkyä sen alta.

Lopulta vuosikymmenien neuroottisen maalaamisen jälkeen päätin pudottaa pensselin. Mitä jos lopetan täysin? Antaa koko paskan olla. En jaksa enää.

Luovun maalarin roolistani täysin. Katsoin maalausta kuin se mureni pala palalta. Lopulta jäljelle jäi vain ruosteinen lada.

Maalattu ruosteinen lada oli jo aika hyvin pinttynyt kanvaasin pintaan. Tulin sen kanssa tutuksi. Tutkin sen jokaista osa-aluetta. Sitten aloin kaapimaan sitäkin irti kanvaasista. Mitähän täältä alta löytyy?

Kuorintaprosessi oli psykologisesti yhtä kivuliasta kuin fyysisesti kuorisi itsestään. Prosessi on vieläkin käynnissä, mutta kipuilu on niin mitätöntä verrattuna nykyiseen toleranssiini, etten edes huomaa asiaa.

Uskoakseni olen mennyt läpi kaikista ”minun” pahimmista peloista ja luopunut myös kaikista ”minun” unelmista prosessin aikana, joten en tiedä mitä menetettävää tässä enää on. Ainoa todellisen kuuloinen tulevaisuuden suunnitelma on kuolla joskus. Sitä en aio nopeuttaa yhtään, pitkitän prosessia parhaan kykyni mukaan ja puuhastelen kaikkea mikä minua kiinnostaa odotellessa. Suunnitelmana on myös pitää jonkin verran hauskaa, osaamiseni sallimissa rajoissa.

Elämä on suuri vuoristorata, jossa on paljon erilaisia kokemuksia. Jotenkin vitun pelottavaa tämä kaikki, koska tuntuu kuin olisi astunut toistamiseen kohdusta pihalle ja kohti elämää.

En ole siis tappamassa itseäni fyysisesti. Haluan tarkentaa tämän. Osaa asia tuntuu mietityttävän ja voin kertoa sen miettimisen olevan turhaa. Jos olisin tappanut itseni se olisi kannattanut tehdä vuosi tai 14 vuotta sitten. Motivaatiota siihen oli huomattavasti enemmän silloin, kun tuska elämisestä oli maksimissa.

Tämä prosessi mistä puhun on ”itsensä kehittämisen sijaan” totaalinen itseanhilaatio. Psykologinen itsemurha hitaasti kiduttamalla. Kiduttamalla, koska keho ja hermosto ei kestä määrättömästi rasitetta, se voi vapauttaa erilaista tunnekuormaa vain vähän kerrallaan.

Niin sanotusti kaista ei riitä aluksi kuin pienien datapakettien siirtämiseen. Sitten kun kaista kasvaa, tuskaa voi tunkea pintaa enemmänkin. Lopulta mennään aikalailla yli inhimillisen sietokyvyn.

Tämä Fightclubin kohtaus kuvaa asiaa hyvin. Jos leffa ei ole sinulle tuttu, lopeta lukeminen tähän, katso elokuva ja palaa tekstiin sitten.

Asia on erittäin vertauskuvallinen juurikin siksi, että mies polttaa kemiallisesti itse itseään. Välillä hänen vanha minänsä yrittää paeta kaikinlaisiin henkisyyscoping-keinoihin, mutta todellisuuteen rakastunut Tyler palauttaa hänet nopeasti takaisin.

”this is the greatest moment of your life and you’re off somewhere missing it!”

Elokuvan loppukohtauksessa mies ampuu itseään päähän ja se kruunaa koko komeuden. Hän tappaa kertojahahmon ja samalla durdenin. Vain jäädäkseen eloon ja huomatakseen, että homma jatkuu. Jotain kuoli. Kertoja ja Tyler. Minän kumpaakaan versiota ei enää ole ja tilalle jäi tyhjä kanvaasi.

Jokin uusi ihminen.

Tämä on se syy miksi rakastan tätä elokuvaa ja olen katsonut sitä säännöllisesti uudelleen ja uudelleen ikävuodesta 15-saakka. Yrittänyt ymmärtää mistä siinä on kysymys. Osa lukee raamattua, minä katson Fight clubia ymmärtääkseni elämää.

Olen Jackin yksinäinen suuruudenhullu projekti. Olen sydämeni kaipuu elää ilman pelkoa ja mikään hinta sen maksamiseksi ei näemmä ole liikaa.

Joten tästä syystä itsensä kehittäminen on heikoille. Yleensä se on yksi lukemattomista keinoista ostaa hyväksyntää muilta ja kiillottaa omaa ”minäkuvaansa”. Yritystä saada äidin tai isän hyväksyntä jollain helvetin oudolla logiikalla.

Kaikki tämä tapahtuu niin syvällä alitajuntamme perukoilla, että sitä on lähes mahdotonta saada selville. Sen saa selville vain kuorimalla sipulia loputtomasti. En minäkään tiedä, tiedänkö asiasta oikeasti yhtään mitään. Ehkä kirjoitan tätäkin tekstiä selittääkseni jotain turhuutta äidilleni kuin pieni lapsi ruokapöydässä.

”Katso äiti, ymmärsin tällaisen hienon jutun. Olen niin fiksu ja älykäs”

Tai minun äitini tapauksessa saisin itselleni lisää hullun leimoja, mutta sellaista kantaa ihan mielellään.

Teen nykyisinkin paljon itseni kehittämistä. Mutta sitä ajaa uteliaisuus itseäni ja omia kykyjäni kohtaan. Ei se, että näyttääkö se hienolta jonkun toisen mielestä vai ei. Tokihan se näyttää, koska olen mahtava.

Tämä paikka mistä käsin hommiani ei ole yhtään parempi tai huonompi motivaatio tehdä jotain. Se on vaan hyvin erilainen paikka toimia. Jotenkin tietoisempi, mutta onko silläkään väliä.

Teen kaiken nykyisin itseni takia. Siksi olen mukavampi ja rennompi. Pidän ystävistäni. En stressaa töistä. En vihaa vanhempiani enää, koska eivät he liity nykyiseen elämääni enää oikeastaan mitenkään. Välitän koska välittäminen tuntuu hyvältä. Vittuilen, koska joskus vittuilu tuntuu hyvältä.

Tein itsestäni täysin itsekeskeisen mulkun, jotta minun ei tarvitse olla niin itsekeskeinen mulkku. Käyttäytymiseni on täysin linjassa pahimpien narsistien kanssa. Mahtavaa.

Mulkkuuden paradoksi.

Minulle on aivan paskan sama johtaako tämä kaikki jonkinlaiseen inhimilliseen ymmärrykseen menestymisestä vai ei. Jos johtaa hienoa. Todennäköisyys sille, että johtaa on kasvanut sen takia, etten välitä asiasta erityisemmin. Teen mitä teen. Jos kävelen epähuomiossa ratikan alle kotimatkalla, niin hienoa kai se on sekin. Kaikki olisi ollut paljon vaivaa tyhjästä, mutta sitähän se on joka tapauksessa.

Joke is on me, but only god is laughing.

Tarpeeksi pitkällä aikavälillä kaikkien eloonjäämisen todennäköisyys lähestyy nollaa.

Tarpeeksi pitkällä aikavälillä kenenkään yksittäisen ihmisen elämällä ei ole ollut mitään väliä. Ne ovat vaikuttaneet isoon kokonaisuuteen jotenkin, mutta ajan armottomissa rattaissa se jauhautuu puuroksi, jossa on mahdotonta osoittaa mitään syy- ja seuraussuhteita.

Muisti vääristää. Voittajat kirjoittavat historian. Tosiasioista tulee tulkinnanvaraisia tarinoita. Väärinkäsityksen päälle kasataan väärinkäsityksiä ja saamme muodostettua itsellemme lisää uskontoja ideologioita, jotka eivät toimi kuvitellun todellisuutemme massiivisessa puristuksessa.

Matrix rullaa yhtä tehokkaasti kuin aina ennenkin. Koodi vain näkyy minulle selkeämmin ja selkeämmin. Se on kaunis.

Itsensä kehittäminen ja henkinen kasvu on turhaa. Tuhoa itsesi ensin ja katso asiaa uudelleen sitten. Keskity sen jälkeen kasvamiseen ja kehittymiseen, jos se vielä kiinnostaa.

Kommentit