Vanhemmat ovat lapselle jumalia. Ne ovat kaikkivoipia olentoja, jotka voivat palkita tai rangaista mistä vaan. Heidän sanelema ohjelmointi menee niin syvälle hermostoon, että sitä on lähes mahdotonta kaivaa sieltä ulos täysin. Varsinkin silloin, jos he ovat autoritäärisiä kusipäitä, eli käytännössä isokokoisia pikkulapsia.

Osan ei onneksi täydykään. Koska he pitävät siitä ohjelmoinnista mitä ovat saaneet tai tyytyvät siihen. Minä en pitänyt tai tyytynyt ja halusin kelata nauhan takaisin aina ikävuoteen 0 asti. Halusin nollata kaiken. Tuhota sen ihmisen mikä olen kuvitellut olevani vuosikymmeniä.

Käytännössä halusin tappaa itseni psyykkisesti.

Tällaisia asioita minä pohdin aikani kuluksi. Ne ovat teemoja joilla viihdytän itseäni. Joku voisi ajatella niitä synkkinä tai raskaina, mutta minulle ne ovat tarjonneet sen ajatuksellisen liikkumatilan mikä minulla on nyt.

Mielessäni uskon olevani täysin vapaa ja millään muulla ei olekaan minulle erityisemmin merkitystä.

Lähes kaikki mitä koet kaiken aikaa, ovat ajatuksia. Nämä ajatukset monesti ilmentävät itsensä tunteina. Tunteet ovat kimppuja ajatuksia, joista suurin osa on tiedostamattomia. Ne pyörivät alitajunnassa automaattisesti, muodostaen tunne-elämämme ja kaiken mitä koemme. Oli se kokemus millainen tahansa.

Missä tämä kaikki tapahtuu? Näyttää siltä, että se tapahtuu kehossa erilaisia sähkökemiallisina virtauksina, mutta muuten minulla ei kuin arvauksia. Minun arvaukseni on, että tapahtumien alkulähde ja sijainti on ei-missään. Tietoisuudessa. Se on tyhjä kanvaasi mihin ilmestyy tavaraa jostain. Mistä se sinne tulee?

Vitustako minä tietäisin.

Jotkin aivotutkimuksetkin muistaakseni viittaavat siihen, että päätökset tai valinnat on tehty jo ennen kuin aivoissamme tapahtuu yhtään mitään. Tämä on siis minun muistikuvani ja voi olla täyttä hevonpaskaa. Älä usko mitään, mitä sanon.

Työmuistissa on vain pieni osa ajatuksiamme kerrallaan. Riittävän monesti toistetut ajatukset siirtyvät automaatioon ja vaipuvat pois työmuististamme tiedostamattomaan. Alitajunta ottaa pallon haltuunsa ja käy aivan samalla tavalla kuin pyörällä ajamisen opettelulle. Osaan ajaa, mutta en tiedä mistä kaikesta se koostuu.

En tiedä enää mistä tietty ajatusrykelmä tulee, mutta se tuntuu todelta. Se on vahvistettu riittävän monesti. Yksi ajatusrykelmistä on se käsitys mikä meillä on itsestämme: Ego. Sen vahvistamiseen panostamme suurimman osan energiastamme.

Ego vastaa kysymykseen ”kuka minä olen” miljoonilla eri tavoilla.

Jos lapsena sinulle tuli riittävästi kokemuksia siitä, että olet paha tai jotenkin vääränlainen, alitajuntasi perukoilla yhäkin paha ja vääränlainen ja se on täysin totta. Sinä olet vääränlainen ja paha. Mikään päälle liimattu mukapositiivinen affirmaatio ei välttämättä muuta tätä asiaa, Koska viesti on voinut tulla esimerkiksi vanhemmilta. Heidän auktoriteetti suhteessa sinuun on ollut massiivinen.

He ovat sinulle Jumalia ja heidän kyseenalaistaminen on Jumalanpilkkaa. Kuin Jumala itse kaikkivoipaisena olentona, josta olet täysin riippuvainen, olisi sanonut sinulle, että tätä olet ja muuta et voi.

”Jos kyseenalaistat sanomani, sinut hylätään, kuolet ja kärvennyt helvetin liekeissä. Jos otat suggestiomme tosissaan ja hyväksyt roolisi tässä draamassa, jäät eloon ja luomamme paratiisi on sinun. Mannaa ja äidinmaitoa.”

Asiat voivat siis tuntua todelta ,mutta tosiasiassa kyseessä voi olla itsensä solmuun vetänyt ajatusrykelmä, joka on lähemmin tarkasteltuna täysin järjetön. Se voi olla niin monta kertaa ympäristön vahvistama asia, että se tuntuu aivan sataprosenttisen todelta ja mikään muu vaihtoehto ei voi olla sinulle totta.

Tällä tavalla ihmiselle voi luoda esimerkiksi skitsofrenian. Jatkuvasti sanelet lapsellesi, että se mitä hän kokee ja näkee ei ole totta. Hän erkaantuu omista tuntemuksistaan, havainnoistaan ja kehostaan. Aivan kuin missään niissä olisi mitään hyväksyttävää vaan jotain aivan järkyttävän kauheaa. Ei auta ottaa kuin hakku käteen ja pilkkoa oma psyyke tuhannen palasiksi.

Ihmisen minäkuvasta tulee sellainen jossa ei ole mitään inhimillistä tai edes totta. Kaikkien niiden ristiriitojen hallitseminen ja ylläpitäminen jossain vaiheessa johtaa sitten harhoihin ja ties mihin mielikuvituksen tuotteisiin, koska on pakko ylläpitää kuvaa itsestään jollakin tavalla.

Tämä on minun teoriani, se ei välttämättä ole totta. Minulle se kuulostaa todelta kaiken tietämäni ja kokemani valossa.

Lapsena ei ole perspektiiviä asioihin ja on otettava monia uskomuksia totena. Uskomuksia itsestä, maailmasta ja elämästä yleensä. On vaikea ymmärtää sitä tosiasiaa, että ympärillä olevista ihmisistä jokainen voi olla aivan täysi idiootti, joka vain syöttää omia uskomuksiaan sinulle. Käytännössä jokainen valehtelee, kaiken aikaa ja aivan kaikesta.

Harva sanoo rehellisesti, että ”en tiedä”. Tai ”saatan olla väärässä, mutta näin asioista ajattelen”

Olin lapsena todella hämilläni asiasta. Miten ihmiset voivat olla niin varmoja asioista? Onko tässä jotain mitä en ymmärrä? Onko muilla jotain tietoa mitä minulla ei ole?

Selitysvaihtoehdot olivat, että joko minussa on vikaa tai joissain muissa on vikaa. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Muut ihmiset saivat itsevarmuutensa uskomustensa taakse järjettömästä määrästä pelkoa ja onnistuivat myymään puppunsa myös minulle.

Tyhmien ihmisten etu on se, että ne ovat tyhmiä. Se antaa varmuutta, kun ei näe kaikkia niitä tapoja, joilla oma ajattelu voi kusta täysin itseä silmään.

Usko tai kuole. Se on pelin henki.

Vaikka kaikki ehdollistaminen olisi tapahtunut kymmeniä vuosia sitten, alitajunta ei ymmärrä ajan konseptia. Tämä luullakseni johtuu siitä, että automatisoituessaan ehdollistumat päätyvät primitiivisempien aivo-osiemme ohjattavaksi. Aika on tuoreimman aivokuoren, neokorteksin hahmottama asia. Lisko- ja nisäkäsaivojamme se ei kiinnosta. Ne elävät tässä hetkessä ja vaistolla. Aivan kuten suurin osa muista nisäkkäistä.

Pahimmassa tapauksessa suurimman osan ohjaustyöstä tekee kaikista primitiivisin järjestelmä eli liskoaivo. Siksi erilaisten järjettömien asioiden pelkääminen muodostaa suurimman osan ihmiskokemuksestamme. Se on myös se syy, ettemme aina tajua pelätä silloin kuin oikeasti pitäisi. Koemme vain erilaisia varjoja erilaisista vaaroista, harvoin todellista vaaraa. Emme erota oikeaa vaaraa, kun sellaiseen törmäämme.

Kaikki ajatukset, halut, toiveet ja luokittelut tuntuvat linkittyvän pelkoon tavalla tai toisella. Osa näistä peloista on helppoa käsitellä, osa aivan murskaavan vaikeaa.

Kun uskomus on taottu Jumalten alasimella, kaikki vastakkaiset todisteet hylätään itsesuojeluvaiston takia. Ne hylätään, koska ne uhkaavat jotain sinulle niin tärkeää: todellisuudentajuasi. Perusturvallisuuttasi. Ymmärrystäsi rakkaudesta.

Tästä syystä ihmiset ovat valmiita kuolemaan ja tappamaan puolustaakseen uskomuksiaan. Tai minäkuvaansa. Koska psyykkisesti he kokevat kuolevansa eniweis, jos heidän uskomusjärjestelmänsä sortuu. Sen takana oleva tyhjyys pelottaa.

Sinunkin elämäsi perustuu tiettyihin ajatuksiin. Jos ne ajatukset otettaisiin sinulta pois, se voi johtaa sen ”minuuden” tuhoutumiseen, jota pidät itsenäsi nyt. Minuuden tuhoutuminen on psyykkinen kuolema. Ruumis jatkaa elämistä, mutta tunne-elämän näkökulmassa tapahtuu radikaali kuolemisen- ja jälleensyntymisen prosessi.

Se mikä joskus oli, ei ole enää. Nyt tilalla on jotain muuta, mutta ei voi olla ihan varma, että mitä.

Voi olla, että lakkaat olemasta sellaisena ihmisenä, minä kaikki sinut luulevat tuntevasi. Tajuat esittäneesi miljoonia eri rooleja, joista mikään ei ole sinä. Olet ollut pelkkä teeskentelijä.

Kenen uskomusjärjestelmää elät todeksi nyt?

Oletko koskaan miettinyt tätä toden teolla. Vakavissasi. Keneltä olet ostanut ajatuksesi, sen sijaan, että olisit ajatellut ne itse? Tai edes yrittänyt ajatella ne itse.

Minkälaisia kompromissejä olet tehnyt ja millaisiin rooleihin olet suostunut? Ja minkä takia?

Yleisin syy itsensä huoraamiseen on pelko. Se on motivaatio melkein kaikkeen puuhasteluun mitä teemme. Se voi ottaa myös positiivisia muotoja. Haluan kokea rakkautta, koska pelkään hylkäämistä. Haluan olla osa jotakin, koska en kestä olla yksin. Haluan tuntea iloa, koska en pysty käsittelemään surua. Haluan menestyä, koska en kestä epäonnistumista.

Moni todella iloinen ihminen näyttäytyy minulle todella surulliselta ihmiseltä. He ovat oman ilonsa vankilassa, pakotettuja olemaan iloisia, koska juoksevat omaa surullisuuttaan karkuun.

Minäkin olen rakentanut työelämäni sellaiseksi kuin se on, pelkkänä reaktiona omaa surkeudenpelkoani vastaan. Pelkoani sitä vastaan, että olen jotenkin täysin merkityksetön.

Nykyisin en ole erityisen kiinnostunut uskomaan ketään muuta kuin itseäni ja niitä ihmisiä jotka pystyvät perustelemaan kantansa järkevästi tai kertovat siitä miten itse kokevat. Silti kuulemiani asioita enemmän tai vähemmän aina vain uskomuksina.

Lapsena minut pakotettiin uskomaan kaikenlaista hevonpaskaa, mitä erilaisimmin keinoin. Puhuttiin kasvattamisesta, mutta oikeastihan kyseessä oli ehdollistaminen, inhimillinen laiminlyönti ja väkivalta. Ole tuota, älä tätä. Tee noin, älä tee näin. Minä pelkään sinua ja elinvoimaasi, joten teen sinusta sellaista, jota pelkään vähemmän.

Pakkoa syötettiin aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Tätä tapahtui kotona, koulussa ja oikeastaan kaikkialla muuallakin. Normaaliuden vankila. Tämä on normaalia, tuo ei ole normaalia.

Tästä syystä normaali on mielestäni aivan perseestä. Se on pahinta mitä ihmiselle voi koskaan tapahtua. Toivottavasti et koskaan joudu olemaan normaali.

Harva saa muodostaa omat johtopäätöksensä, koska ohjelmointi ajetaan kurkusta alas väkivalloin. Kun nyt katselen omia touhujani, on varsin ymmärrettävää miksi en sopinut kenenkään suunnitelmaan. Minut pakotettiin olemaan osa muiden suunnitelmaa ja keräsin voimavaroja noustakseni kapinaan 14 vuotta.

Hah. Haistakaa paska. Täältä tullaan.

Osalla meistä voi olla kevyempi tilanne. On helpompaa ryhtyä ajattelemaan asioita tosissaan, kun se ei laukaise jotain massiivista syyllisyys/häpeä/pelko/vihakuormaa. Ei laukaise jotain kehollisia traumoja, jotka saavat koko systeemin shokkiin.

Todellinen ajattelu on minusta sellaista ajattelua, joka on tuhoavaa. Kyseenalaistavaa. Kaikkea epäilevää.

Todellinen ajattelu ei rakenna parempaa mielensisäistä illuusiota ja ota sitä tosissaan, vaan tuhoaa ne kaikki, löytääkseen sen mikä on lähempänä sitä, joka voisi olla oikeasti totta. Jotain sellaista mitä ei voi kumota. Sitten voi huomata, ettei kovinkaan moni asia oikeastaan ole totta. Mitään ei voi tietää kovinkaan varmaksi. Hyviä arvauksia on, mutta ei paljon muuta.

Asioita mitkä näyttävät timanteilta, mutta kun tarkastelee lähemmin, ne ovat vain tavallisia kivenmurikoita. Sitten ne heitetään pois ja poimitaan taas seuraavat timantin näköiset kivenmurikat.

Todellinen ajattelu leikkaa läpi kaikesta. Se on kuin laser, joka poraa ja poraa. Aina vain syvemmälle.

Ei ihme, että kynä on miekkaa mahtavampi.

Creedy: [desperately shooting at the approaching V] Die! Die! Why won’t you die?

… Why won’t you die?

V: Beneath this mask there is more than flesh. Beneath this mask there is an idea, Mr. Creedy.

…And ideas are bulletproof.

Kun Jumalat kuolevat.

Jossain vaiheessa omaa ajatteluprosessiani tajusin, että kyseenalaistaakseni tietyt uskomukseni minun täytyy lisätä omaa auktoriteettiani merkittävästi. Muuten pelko saa yliotteen, kun yritän kyseenalaistaa joitakin asioita.

Olen sisäistänyt vanhempieni auktoriteetin vähän liiankin hyvin. Joten minun täytyi tuhota heidän jättämät jäljet mielestäni. Tuhota kaikki se mitä he minulle edustavat.

Primitiiviset aivoni pelkäävät vieläkin jotain isää tai äitiä tai apinaheimon alfaurosta, joka tulee ja laatii säännöt. Väkivalloin jos ei muuten. Vihollinen tuntuu olevan kaikkialla.

Miten ryhtyä itsensä ylimmäksi auktoriteetiksi? Silloin pitäisi olla primitiivisten aivojemme näkökulmasta ultimaattinen alfauros. Jumala. Kaikista ylin auktoriteetti. Sellainen joka voi vaan sanella uudet elämisen ehdot, välittämättä vittuakaan siitä, mitä muut ovat sanoneet.

Koska kuinka ylimielinen ja julkea minun pitää olla, että hylkään kaikki minulle annetut leimat, ehdotukset ja suggestiot ja päätän luoda omani?

Kuinka hullu olen, tuhotessani sen ihmisen, joka minun luultiin olevan, välittämättä paskaakaan siitä, millä perusteilla joku on minulle minkä tahansa hienon ajatuksen itsestäni antanut? Ihan sama onko niiden antaja ollut vanhempani, vertaiseni, opettajani, valtio, koulu tai mikä tahansa.

Ja se syy miksi ne on annettu, ei silläkään ole väliä. Yleensä kyseessä on ollut antajan oma etu. Äitikin rakastaa lastaan vaan tietynlaisena. Harvoin kaiken aikaa. Ei ole aikaa pysyä äidin tai isän omana kullannuppuna enää. Olen kuitenkin 32 ja tässä on rajallisesti aikaa jäljellä.

Etuni on, että loogisesti ajateltuna, en voi tietää, olenko jumala vai enkö ole. Saatan olla, mutta en tiedä sitä. Jos Jumala on kaikkialla ja kaikkea, niin sitten ilmeisesti olen. Jos jumalaa ei ole ollenkaan, niin sitten voin ihan hyvin kuvitella olevani. Mukavaa pientä mielikuvaleikkiä.

Jos en itse tiedä sitä, on mahdollista, ettei kukaan muukaan tiedä. Jos ei eivät tiedä, eivät he voi olla Jumalia siinä mielessä, mitä asiasta ymmärrän. On vain ihmisiä joilla vaikuttaa olevan jumalallinen auktoriteetti suhteessa minuun tai on joskus ollut, mutta he saattavat olla vain hyviä teeskentelijöitä. Hyvä teeskentely onnistuu pelkäämällä riittävästi. Silloin usko saa siivet.

Lopulta valitsin, että jos tässä minun elämässäni, joku ottaa Jumalan viran, niin se saa olla minä itse. Ainakin tilapäisesti. Minun elämäni, minun uskontoni.

Julistettuani itseni jumalaksi, nousin psyykeensisäisessä auktoriteettihierarkiassani ylimmäksi. Sieltä käsin kyseenalaistin kaikki muut elämäni auktoriteetit, oikeat ja kuvitellut. Ketään tai mitään ei säästetty kyseenalaistamisen polttavalta tulelta.

Odotin jonkinlaista salamaniskua jostain, joka kostaisi minulle julkeuteni, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt. Joten jatkan muidenkin jumalien päiden seivästämistä. Lopuksi seivästän tietysti oman jumaluuteni konseptin, koska en yhäkään voi tietää olenko Jumala vai en. Turhaa stressata siitäkään asiasta. Se vain on tilapäinen rooli jonka otin, murskatakseni kasan paskoja uskomuksia.

Roolin jonka avulla, voin happotestata omaa pelonkerrointani ja jos se kestää, niin hakata turhat ja järjettömät pelkoni tuhannen palasiksi. Pakottaakseni itseni tuijottamaan sitä tosiasiaa, että olen ihminen joka kuolee. Se on ainoa varmuus minkä tässä elämässä omistaa. Aikaa on rajallisesti ja jos aion sillä tehdä jotain itseni mielestä mielenkiintoista, jatkuva väistämättömän pelkääminen ja yritykset hallita sitä mitä ei voi hallita, ovat vain hidaste.

Parempi kohdata oma kuolema silmästä silmään jo nyt ja hyväksyä se, että noutaja tulee ennemmin tai myöhemmin. Kun se viimein kävelee itseäni vastaan, tervehdin sitä kuin vanhaa ystävää.

Täällä kaikkien inhimillisten konseptien, ajatusten ja kuviteltujen turvaverkkojen takana olevassa vapaapudotuksessa silti tuntuu olevan jotain. Kuin tämä loputon tyhjyys ja hiljaisuus itsessään olisi se mitä meistä kaikki tavalla tai toisella täällä elämässä aina etsii. Kun en luule olevani jotain, vaan tiedän, etten ole oikeastaan mitään, olen tasa-arvoinen ihan kaiken kanssa.

Olen osa tätä maailmaa, jonkin aikaa.