Tämän artikkelin lukeminen sopii mihin tahansa muutostilanteeseen yksilötasolla tai organisaatiossa. Epäonnistumisen säännöt ovat ihan samat tilanteesta riippumatta. Koska luulemme niiden olevan jotain muuta, se aiheuttaa sen, ettei mikään oikeasti kehity mihinkään.

Päädymme puuhastelemaan jotain turhaa paskaa.

Luulin kirjoittavani tätä yksilölle, mutta kun asia pätee ryhmiin ja organisaatioihin myös, sama ottaa kantaa siihenkin maastoon. On syynsä miksi en ole tehnyt noissa ympyröissä yhtään mitään useampaan vuoteen.

Minulla on tietty määrä minkä siedän toimimattomia asioita kerrallaan ja sen ylittyessä alan turhautua. Kun alan turhautua, haluan polttaa kaiken maan tasalle. Joten organisaatiot ovat minulle haaste. Joskus mietin miten tämä yhteiskunta pysyy pystössä.

Minun on vaikea ymmärtää monien ihmisten kykyä sietää asioita, jotka toimivat huonosti. Varsinkin kun ne voisi ihan yhtä hyvin laittaa toimimaan hyvin. Asialla voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että havaitseeko noita toimimattomia asioita vai ei. Minä havaitsen vähän liiankin selkeästi.

Takaisin epäonnistumiseen:

Evoluution suosikkiagentti kehittymiseen on kipu. On vaikeaa saavuttaa mitään itselle merkittävää elämässään ilman jonkin sortin uhrauksia. Kehittyminen sattuu ja kuinka paljon sen voi antaa sattua, riippuu varmaan vähän genetiikasta.

Jos muutos- ja kasvuprosessiin ei liity kipua ja henkilökohtaista uhrausta jokaiselta osallistujalta, luultavasti teet vääriä asioita. Luultavasti et edes ole muutosprosessissa vaan teet jotain muuta.

Varsinkin henkinen kasvu on monille tässä mielessä ongelmallinen kenttä, koska siellä helposti sekoittuu ”hyvät fiilikset” etenemiseen. Välillä olo on ollut kuin olisi jossain positiivisuusnarkomaanien kokoontumisajossa. Älä vain riko tätä kuplaa sun negatiivisella energialla (logiikalla).

Käytän esimerkkinä itseäni kivun kanssa työskentelystä. En pidä kivusta, mutta olen tottunut joihinkin kivun muotoihin niin tehokkaasti, etten enää edes rekisteröi niitä. Ne eivät vaikuta päätöksentekooni.

Ongelma minulla on ollut painotuksessa. Kestin aikaisemmin todella hyvin stressiä ja kaikenlaista vääntämistä asioiden ja älyllisten ongelmien parissa. Minä tykkään ratkoa ongelmia.

Mutta sitten, kun mentiin ihmissuhteisiin, asia oli toinen. Koska siellähän logiikalla ei kovinkaan paljoa tee. Yleensä saa vastaansa vain aimon pinon väärinkäsityksiä ja hysteriaa, jos menee ääneen sanomaan sen mikä on selkeästi havaittavissa.

Keskeisempää on herkkyys, tunneäly, haavoittuvuus, ei-älyllinen hauskanpito ja ihmisiin luottaminen. Suurin piirtein kaikki asiat missä olen huono, joten olen ollut aivan helvetin hajalla. Arka, turhautunut, pelokas ja vihainen sen takia, etten koe itseäni ymmärretyksi juuri missään. Enkä ymmärrä paljon muitakaan. Sillä on paljon tekemistä persoonallisuustyyppini ja älykkyysosamäärän kanssa.

Asiaa paikkaa kohtalaisen paljon se, että olen opetellut kommunikoimaan asioita viimeisen päälle ymmärrettävästi, mutta se jättää monet kanssakäymistilanteet omalta osaltani tyhjäkäynniksi. En saa vastakaikua kovinkaan paljon.

Joskus tilanteet menevät niin ristiriitaisiksi, että kaikki harkitsevuus, itsehillintä ja järkevyys ovat lentäneet ikkunasta pihalle, koska taistele-pakene-reaktio on ottanut yliotteen. Minun reaktioni on lähes poikkeuksetta hyökätä, kun koen itseni uhatuksi. Kuulen jotain typerää ja ammun sen alas heti. Murhaan toisen ihmisen loogisesti ja osoitan kuinka vitun epäjohdonmukainen hän on. Tosin ei tätä aina voi tehdä, koska sitten huomaa olevansa yksin kaikki vastaan.

Nykyään tämäkään tilanne ei minua ihan hirvittävästi haittaa, koska pahin lopputulema on kuolema ja jotenkin olen sinut sen realiteetin kanssa. En silti ole aikeissa kuolla lähiaikoina.

Joten olen joutunut sietämään sitä kipua, joka aiheutuu siitä, että en tee niin, läpi vaan yritän tulla toimeen jotenkin muuten. Jollain toisella tavalla, mitä en hallitse niin hyvin.

Annan itseni olla epävarma ja annan muiden joskus pitää …. mielipiteensä … huoh.

En pidä tästä tilanteesta kovinkaan paljon.

Mutta ajan myötä olen tottunut tähän ristiriitaisuuteen, joten nyt suhtaudun jotenkin kepeämmin asioihin. En jaa ajatuksiani ellei siihen ole jotain erityisempää syytä tai joku ei sitä erikseen kysy. Annan ihmisten olla ja saan itsekin sitten olla. Hyvä periaate. Blogianikaan ei ole pakko lukea.

Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että jokainen vahvuus käytettynä liikaa, muuttuu heikkoudeksi. Ja kehittymisen este on monesti rakkautemme meidän omiin vahvuuksiimme, vaikka ne on jo kehitetty tappiinsa.

Enemmän saa kierroksia irti, kun alkaa kikkailemaan heikkouksien kanssa. Minulle se on tarkoittanut omaan tunne-elämääni tutustumista, tunnetason haavoittuvuuden sietämistä ja ihmisten kanssa kanssakäymistä avoimen rehellistä paikasta. Sen sijaan, että vetelen naruista, manipuloin, näyttelen, kerron puolitotuuksia ja valehtelen. Koska sen opin jo hyvin varhain. Rehellisyys ei kannata. Parempi leikkiä tyhmempää kuin on.

Olen opetellut olemaan käyttämättä ”vahvuuksiani” sosiaalisissa tilanteissa ja se on minulle aika hankala paikka. Olen joutunut opettelemaan uusia tapoja toimia.  Vaikka osaan ne aika hyvin, en aina jaksa vaivautua. Olen mieluummin itsekseni, kuin kompensoin liikaa.

Itsehillinnän opettelu sattuu. Nöyrtyminen sattuu. Kaikenlainen hermostollinen muutos on epämukavaa. Mitä enemmän sitä tekee, sitä paremmin sitä kestää. Kyky masokismiin kasvaa ja kivusta oppii jotenkin pitämään. Tietää sen tarkoittavan jotain hyvää. Kehitystä. Kasvua.

Lopulta sitä aktiivisesti hakeutuu kaikenlaisten kasvukipujen pariin. Ihan vaan kehittymisen halusta ja uteliaisuudesta. Nykyään omat kipuiluni ovat enemmän elämän positiivisten asioiden puolella. Asioista nauttiminen pelottaa, joka on tietysti mielenkiintoinen oikku systeemissäni. Harjoittelun puutetta.

Kaikki ratkaisut mitä markkinatalous sinulle tarjoaa ovat enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa. Tee näin niin kaikki on helppoa ja kivutonta. Tai ota tämä ja sattuu vähemmän. Itsepetoksen myyminen ihmisille on aivan liian kannattavaa, että se kannattaisi lopettaa seuraavaan miljoonaan vuoteen.

Jos et itse päätä aikuistua ja hyväksyä sitä, että nyt mennään sitä reittiä joka on luultavasti pitkä ja kivinen, mutta toimii, olet ikuisessa tuloksettoman masturboimisen kierteessä.

Opettele lykätty tarpeentyydytys keinolla millä hyvänsä tai et saavuta elämässäsi koskaan mitään.

Minäkin otin suurin piirtein 1,5 vuoden tauon elämästä remontoidakseni tunne-elämääni perinpohjaisesti ja antaakseni itselleni riittävästi tilaa hajota. Olisin voinut tuonkin ajan viettää turruttaen itseäni ”nauttien” elämästä. Käpertyä yhä suurempaa ja suurempaan itsepetokseen. Juosta kiiltävien esineiden perässä, joita palvotaan tärkeinä ja merkityksellisinä juttuina.

Kokeilin yli 12 vuotta kaikkia muita ratkaisuja, koska en halunnut mennä sinne minne piti mennä. Jokin minusta kuitenkin tiesi, että ehkä sinne olisi mentävä, koska asia pelotti niin helvetisti. Eli kohti kuolemanpelkoa, kaaosta ja täyttä tunnetason järjettömyyttä. Tosin ilman tuota 12 vuoden valmistelua, en olisi varmaan uskaltanut syöksyä siihen sekavuuteen, joten harhailu on sinänsä kannattavaa.

Kun olin ehdyttänyt kaikki muut keinot, päätin viimein luottaa itseeni ja tehdä viimein sen mikä sattui aivan jumalattoman paljon.

Lykätty tarpeentyydytys on sitä, että siedät sen epämukavuuden mitä jää, kun kieltäydyt syömästä munkkia juuri nyt ja sen sijaan päätätkin panostaa dieettiisi ja olla kesäkunnossa kolmen kuukauden päästä.

Eli teet lyhyen aikavälin uhrauksen, pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi.

Vaihdat tämän hetken kivun siihen, että tulevaisuudessa sattuisi vähemmän.

Munkin syömättä jättäminen on helvetin kivuliasta, koska ehkä olet tottunut palkitsemaan itseäsi sokerirasvapommilla jostakin. Monesti käytämme näissä tilanteissa eräänlaista ”palkitsen itseäni pienistä uhrauksista”-logiikkaa.

Eli siedän vittumaista pomoa töissä enkä sano asiasta mitään, koska voin sitten myöhemmin syödä munkin kahvilassa. Palkitakseni itseäni siitä, että olen niin kärsivällinen. Myös lohduttaakseni itseäni siitä, että olen niin riippuvainen palkastani, että siedän paskaa kohtelua ja uhraan itsekunnioitukseni rahaa vastaan.

Joten kun munkin jättää syömättä, olet askeleen lähempänä pomosi puukottamista naamaan. Yhdistettynä vähäkaloriseen dieettiin, olet jo käytännössä linnassa taposta.

Teemme tämän tyyppisiä vaihtokauppoja loputtomasti. Olen töissä niin kiva, että kotona vaimolle voin olla vittumainen. Olen niin hyvä nuorten lätkäjoukkueen valmentaja, että omille lapsille ei yksinkertaisesti riitä aikaa. Teen rahaa niin paljon, että alkoholismi on ihan perusteltua.

Miksi muutosprojektit menevät lähes poikkeuksetta aina päin persettä?

Tämä ei luultavasti ole kenellekään yllätys, mutta suurin syy miksi muutosprojektit eivät etene mihinkään tai edes koskaan käynnisty, on ihmisten tyhmyys, laiskuus, pelko ja tietämättömyys.

Tämä yhdistää meistä jokaista. Sinua, minua ja jokaista tuntemaasi ihmistä.

Kaikista edeltävistä seuraa halu välttää kipua. Myös välttämätöntä kasvukipua, koska sitäkin pidetään jotenkin pahana asiana. Erehdymme luulemaan kipua joksikin asiaksi joka pitää ”poistaa”, vaikka se on monimutkaisen kehomielisysteemin tapa viestiä siitä, että nyt on jotain asioita mihin pitäisi kiinnittää huomiota.

Kivun takana voi olla piilossa voimavaroja. Tai oikeastaan kipua sietämällä, hermoyhteydet voi virittää sille tasolle, että kivusta tulee voimavara.

Tapasi vältellä kasvukipua ovat ne tavat jotka myös rajoittavat sinua. Halusi välttää kipua on myös se syy, joka saa jokaisen muutosprojektin epäonnistumaan.

Kipua olisi syytä tutkia. Olla sen kanssa läsnä. Katsoa mitä se yrittää kertoa. On olemassa kipua jota on syytäkin lääkitä jotenkin. On olemassa kipua jonka tarkoitus on opettaa jotain meille. Kasvattaa meitä. Näiden erottaminen on vaikeaa.

On luonnollista ja ymmärrettävää miksi haluamme välttää kipua ja miksi koko ilmiön ympärillä jyllää niin valtavat koneistot, joilla louhia rahaa ihmisiltä. Totta kai mieluummin valitsemme nauttia asioista kuin kitua. Mutta tämä taipumus vietynä äärimmilleen, johtaa henkilökohtaiseen helvettiin.

Kipu on väistämätöntä, kärsimys on vapaaehtoista. Kärsimys johtuu liian pitkään jatkuneesta kivun välttelystä.

Se miksi asia ei tunnu muuttuvan vuosien saatossa on jotenkin… hämmentävää näkökulmastani. Meillä on ilmeisesti liikaa resursseja toimimattomien asioiden tekemiseen. Jokaisen on hyödyllistä oppia samat asiat uudelleen ja uudelleen.

Joten henkilökohtaiset tai sitä isommat muutosprosessit ovat usein vääriä, tehottomia, myöhässä ja totaalisen epäonnistuneita. Siksi koska niissä ei oteta asioista selvää ja vaikka otettaisiinkin, ei ymmärretä mitä tiedolla pitäisi tehdä. Ei osata ajatella asiaa ja sitä kautta rakentaa itselle riittävän toimivaa strategiaa ja tarvittavaa sisäistä motivaatiota etenemiseen ja matkalla pysymiseen.

Järkevän tiedon etsiminen ja opettelu on vaikeaa. Tiedetyn tiedon soveltaminen käytännössä, näyttää olevan totaalinen mysteeri ihmisille. Sitten tulee avuttomuus tämän kaiken edessä.

Ja siihen reagoidaan samalla tavalla kuin lapset reagoi: isä tai äiti apuun. Jonkunhan täytyy tietää miten tämä asia toimii. Joka on tietysti ihan fiksua. Jos lähestymistapa ei olisi toiminut itselläni niin saatanan huonosti lapsena, niin olisin varmaan innokkaampi pyytämään apua ihmisiltä, kun en tiedä jotain. Opin kuitenkin jo varhain, ettei se kannata. Jos joku neuvoo jotain, ne neuvot ovat perusteettomia luuloja, joilla ei ole mitään tekemistä tosiasioiden tai toimivuuden kanssa.

Eli hädän keskellä on tavoitteena on ostaa jonkinlainen tyyppi kertomaan miten asiat pitää tehdä. Joskus se on todella hyvä ratkaisu, mutta yllättävän monesti täyttä turhuutta. Se johtuu siitä, kun konsultti saapuu organisaatioon ratkaisemaan väärää ongelmaa toimimattomilla tai toimivilla keinoilla.

Organisaation sisällä on mietitty, että tämä on varmaa se juttu mikä pitää ratkaista. Se taas on lähes poikkeuksetta väärä asia, johtuen ihmisen taipumuksesta ajatusharhoihin, joiden läpi on mahdotonta nähdä omaa toimintaa objektiivisesti. Joten konsultti otetaan mukaan aivan liian myöhäisessä vaiheessa ostoprosessia ja hänet lähes pakotetaan epäonnistumaan hommassaan

Kun tämä tapahtuu riittävän usein, molemmilta osapuolilta loppuu mielenkiinto. Joten asiantuntija tekee sen mikä kannattaa tehdä oman perseensä turvaamiseksi: päivän lopuksi heitetään vitsi tai näytetään video josta tulee hyvä fiilis ja kaikille jää illuusio siitä, että koko päivä oli hyödyllinen. Sitten voi lähettää laskun.

Parasta on, ettei kenenkään tarvinnut tehdä mitään oikeasti. Kenelläkään ei ollut yhtään epämukavaa. Toiveikkuus on vahvana ilmassa. Onneksi ei tarvinnut muuttaa mitään ja silti asiat jotenkin maagisesti muuttuivat.

Konsulttikin voi lohduttaa itseään sillä, että tilillä on rahaa, vaikka mitään ei oikeasti tapahtunutkaan.

Organisaatioissa on myös tyyppejä, jotka tietävät mitä oikeasti pitäisi tehdä, mutta ei heitä kukaan kuuntele. He ovat jotenkin ikäviä, turhautuneita ja kyynisiä. Sen takia myös kykenemättömiä kommunikoimaan kärsivällisesti asiasta muille organisaation jäsenille. Eivätkä he ymmärrä ihmistä kovin hyvin, he ymmärtävät vain itsensä kaltaisia ihmisiä.

Minä olen ollut tuollainen tyyppi. Olen tehnyt töitä koulutus- ja valmennusmaailmassa riittävästi tietääkseni miten kaava toimii. Henkilöstöpuolen kyky ostaa yhtään mitään järkevää henkilöstölleen Suomessa on monesti surullisen heikko. Konsulttien kyky myydä tarvittava ja toimiva ratkaisu on alhainen.

Ongelma selittyy paljolti myös sillä, että ostokäyttäytymiseen vaikuttavat sellaiset asiat, jotka eivät ole näkyvissä niin selkeästi. Joko niiden olemassaolon tietää ja ottaa huomioon, tai sitten ei tiedä ja kauppa kariutuu sen takia.

Joten olemme päätyneet eräänlaiseen käsien heiluttelun kierteeseen, koska kukaan ei voi myydä sitä mitä oikeasti tarvitaan, eivätkä ostajat osaa ostaa sitä. Hip hei.

Monien organisaatioiden kulttuuri on täysin teeskentelyperusteista näytelmää, jossa jokainen suojelee vain omaa päätänsä ja toivoo, että joku muu tekisi jotain, jostain syystä. Sitten kaiken tämän seurauksena kipu menisi pois ja kaikki muuttuisi.

Joten tee mitä tahansa muuta kuin tuo itsesi täysin ja täysijärkisenä paikalle. Keisarilla ei ole ollut vaatteita vuosikymmeniin ja kukaan ei huomaa mitään.

Henkilökohtaiset muutosprosessit ovat yhtä alttiita epäonnistumiselle kuin työpaikkojen ja organisaatioiden onnettomat räpellysyritykset, joita myös muutoksiksi kutsutaan.

Sisäisen muutosmotivaation rakentamisen logiikka on aivan sama logiikka kuin se millä pitäisi toteuttaa organisaatiomuutokset tai yhteiskunnalliset uudistukset. Ainoa ero on, että omissa projekteissa johdettava ja johtaja olet sinä itse.

Toki monissa projekteissa ei ole oikeasti tarkoituskaan onnistua. On tarkoitus vain vaikuttaa siltä, että asialle ollaan tekemässä jotain. Koska se riittää. Se saa aikaan muissa hyväksyviä katseita.

Joka on tietysti ultimaattinen palkinto elämässä. Melkein kuin tekisi oikeasti jotain, mutta oikeasti vain vaikuttaa tekevänsä. Samalla voi sitten kerätä itselleen pienen omaisuuden ja jäädä sitten eläkkeelle. Politiikassa varsin usein toistuva ilmiö.

Lyhyt muistilista syistä miksi muutos- ja kasvuprojektit epäonnistuvat

1. Ihmisten tyhmyys, laiskuus, pelko ja tietämättömyys, josta seuraa halu välttää kipua. Myös välttämätöntä kasvukipua, koska sitäkin pidetään jotenkin pahana asiana. Tästä seuraa kohta 2, eli

2. Illuusio siitä, että kehittymisen pitäisi olla kivaa, kevyttä, helppoa ja kivutonta. Se on sitä aniharvoin. Paitsi silloin, kun menee jo todella hyvin, mutta silloinkin tuskaa aiheuttaa jostain hyvistä ja kivoista jutuista luopuminen

3. Toivo siitä, että joku muu tekee raskaimman nostotyön puolestasi. Näin ei tapahdu koskaan. Joku voi tukea ja olla sinun kanssasi silloin, kun on vaikeaa, mutta kukaan ei vie kipuasi pois.

4. Neuvottomuuden edessä avun ja neuvojen pyytäminen ihmisiltä, joilla ei ole näyttää oikeita tuloksia. Sen sijaan ostetaan siltä tyypiltä, joka saavat asiat vaikuttamaan kivoilta, kevyiltä, helpoilta ja kivuttomilta.

5. Väärän asian kanssa puuhastelu. Ei ymmärretä syy-seuraussuhteita. Systeemiajattelun puute. Ei ymmärretä mikä asia vaikuttaa nykytilanteeseen kaikista eniten, vaan korjataan jotain osa-aluetta jolla ei ole merkitystä.

6. Ei ymmärretä mitä eroa on sille, että tekee jotain oikeaa MITATTAVAA MUUTOSTYÖTÄ pelkän tehokkaalta vaikuttavan puuhastelun ja paskantärkeilyn sijaan. Melkein kaikki hankkeet voisi runtata jälkimmäiseen kategoriaan. Lähes aina kun pelaa ilman oikeita henkilökohtaisia panoksia, tuloksena on leikkimistä.

7. Liika insinöörimäisyys tai humanismi. Vaikka strategia olisi toimiva, ensimmäinen johtaa passiiviseen vastustamiseen, itsesabotaasiin ja muutosprojektin kariutumiseen. Koska unohdamme sen kuinka epälooginen ihminen keskimäärin on ja sitä ei oteta huomioon. Liika humanismi taas johtaa hyväntuuliseen fiilistelyyn turhan roskan kanssa. Kaikilla on hauskaa, mutta bussi ei liiku oikeasti mihinkään. Voi olla, että tulee taloudellisesti turpaan, joka sekunti kun bileet on käynnissä.

8. Koskee vain organisaatioita: Viestinnän alhainen määrä, väärät keinot viestintään tai viestinnän paska laatu. Tässä mennään markkinoinnin lainalaisuuksiin. Kaikki edeltävät kohdat pitäisi pystyä ottamaan huomioon kun muutoksesta viestitään. Joku massasähköposti-postitus, jollain otsikolla, ei ihan riitä. Jokaiselle pitäisi pystyä viestimään siitä, miten muutos vaikuttaa häneen itseensä, jotta asiasta tulee ymmärrettävä ja sille jaksaisi tehdä jotain.

On muitakin tekijöitä, mutta tuossa luultavasti tärkeimmät. On tietysti helppoa ajatella, että edeltävät kohdat eivät koskisi juuri sinua tai minua, mutta kyllä koskevat. Saan olla jatkuvasti muistuttamassa itseäni näistä asioista, muuten alan löysäilemään.

Tilanne ei välttämättä ole ihan niin synkeä kuin tässä tekstissäni maalaan, mutta ei minulla ole mitään syytä kaunistella asiaa. Ne joilla hommat toimii, ovat kanssani todennäköisesti täysin samaa mieltä. Muita tekstini voi lähinnä vituttaa, koska se murskaa kasan kauniita valheita ja illuusion siitä, että olet muka matkalla johonkin.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, miksi muutoksen aloittaminen on niin tuskallisen vaivalloista. Se on myös se sama syy, miksi aloitamme ne monesti liian myöhään, jolloin onnistuminen on täysin mahdotonta.

Tulevaisuudessa kerron myös siitä miten kasvukipujen määrän voi pitää maltillisena. Herran jumala. Toivoa on vähän senkin suhteen.

Lue kasvusaagan osa 3 tästä linkistä.

Kommentit