Kirjoitan tämän siksi koska olen joutunut hienosäätämään omaa lähestymistapaani kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen tavalla tai toisella. Olen joutunut opettelemaan monet sosiaaliset ehdollistumat ja toimintatapani täysin uusiksi.

Kun tunne-elämä vaihtuu yhtäkkiä harmaasta mössöstä vähitellen kaikkeen väriloistoonsa, se luo uusia haasteita ihmissuhteisiin. Se lähestymistapa mitä on käyttänyt aikaisemmin, ei vain yksinkertaisesti toimi.

On opeteltava uusia keinoja, ymmärtämättä miten se tapahtuu.

Ennen en tuntenut mitään pieniä nyansseja kanssakäymisessä. En huomannut jos ihmiseen sattuu, tai jos huomasin, en oikein rekisteröinyt sitä mitenkään. En vain pystynyt välittämään, jos toinen ei erikseen peilannut minulle takaisin mielipahaansa. Harva peilasi.

En tosin tunnistanut omiakaan rajoja ollenkaan, niin rajattomuuden teema eli vahvana kaikessa kanssakäymisessä ja kaiken aikaa.

Nykyään asia on toisin ja poimin aika herkästikin erilaiset pienet eleet ja ilmeet. Näen jos johonkin ”osuu”, vaikka ihminen ei sitä itse myöntäisikään. Saatan olla tietoisempi toisen tunne-elämästä kuin hän itse on. En aina, mutta yllättävänkin usein.

Muistan olleeni varhaislapsuudessani jonkinlainen hyvää tahtoa täynnä oleva sydämellinen otus. Yritin sillä sitten pärjätä ja ystävystyä, mutta ei se onnistunut.

Asia johti lukuisien pettymyksien kautta sosiaaliseen eristäytymiseen. Totuin olemaan yksikseni ja ilman kontaktia niin paljon, että en vieläkään jaksa olla kovin sosiaalinen pitkiä aikoja. En yhäkään täysin ymmärrä small-talkkia tai jaksa kunnioittaa monia sosiaalisia pelisääntöjä.

Mielenkiintoni ei meinaa riittää asiaan. Yritän silti harjoitella puoliväkisin.

Herkkyydestä ja sydämellisyydestä ei ollut minulle lapsena mitään hyötyä. Välittämisestä vielä vähemmän. Molemmista oli haittaa, koska ne vain lisäsivät kipua ja akuuttia tietoisuutta siitä, että tunnepuolelle ei ole olemassa mitään tukea. Monesti tunsin itseni säälittäväksi sen takia, että yritin luoda yhteyttä ihmisten ja itseni välille.

Joten otin siitä ajan saatossa opikseni. Tämä lähestymistapa ei kannata. Näistä ihmisistä keiden parissa vartun on aivan turha välittää tai odottaa heidän välittävän minusta.

Menin sitten toiseen ääripäähän ja ryhdyin sarkastisen kylmäksi ja itseriittoisesi vittupääksi. Tein ystäviä. Sain osakseni arvostusta. Ihmiset alkoivat noteeraamaan läsnäoloni. Välit vanhempiini muuttuivat siedettäväksi, kun pisti lautasen palasiksi lattialle ja lähti kävelemään.

Opin, että kunnioitusta on harvemmin ilman pelkoa. Miehenä on oltava ”kova” tai vaihtoehtona on jäädä yksin ojaan ruikuttamaan. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että psykologinen vahvuus riittää. Ei tarvitse vahingoittaa ketään tai olla vittumainen, kunhan on kyky seistä sanojensa takana ja olla rehellinen itselleen ja muille.

Ettei vain yksinkertaisesti suostu olemaan ovimatto.

Tätä on tietysti hiukan vaikea luoda vain ”tahdonvoimalla”, koska tuon tunnepuolen vahvuuden joko saa kehitettyä lapsena tai ei saa. Aikuisena sen rakentaminen on todella paskaa puuhaa. Toki opettavaista, mutta äärimmäisen ankeaa, hidasta ja kallista.

Vittumaisuudella pärjäsi pitkään, mutta ei minun luonteeni loppujen lopuksi ole olla pelkästään ikävä ihmisille. Olen mieluummin mukava, varsinkin niille ketkä sen ansaitsevat. Tätä voi olla jokseenkin vaikea uskoa, jos kanssani on ollut tekemisissä muutamia vuosia sitten.

Ajoittain kyllä koen suunnatonta tarvetta olla todella vittumainen joitakin ihmisiä kohtaan. Aivan kuin jokin heissä kerjäisi sitä käytöstä minusta mitä erilaisemmin provosoinnin keinoin. Tai siltä se tuntuu oman vääristyneen perspektiivini läpi.

Nämä tilanteet ovat vaikeita siksi, koska en ole voimankäytössäni täysin kohtuullinen vieläkään. Joudun välttelemään joitakin tilanteita, kunnes uskoni niissä pärjäämiseen ja kohtuullisen toimintaan palaa takaisin.

Mikä tahansa vahvuus käytettyä liikaa muuttuu heikkoudeksi. On aivan sama onko kysymys dominoinnista tai sydämellisyydestä. Liika on liikaa. Vasara ei ole pätevä työkalu jokaiseen tilanteeseen.

On oltava tasapainoa. Opeteltava hienosäätämään tasapainoa molempien välillä tarpeen mukaan. Hyväsydämisyyttä on helppoa käyttää hyväksi. Dominoivalle voi antaa illuusion vallasta alistumalla hetkellisesti ja pelaamalla hänet pussiin.

Jos olet samanlainen kuin minä, eli herkkä ja turhaudut tai tulet vihaiseksi helposti, tässä on muutamia käytännön vinkkejä ja ajatuksia, joista voi olla apua.

Jos sinulle on jäänyt kasa narsistisia haavoja lapsuudesta, sitä relevantimpia nämä vinkit ovat. Teksti voi sopia myös ”erityisherkille” vaikka en ilmiöön täysin ole tutustunutkaan. Minutkin voisi luokitella siihen kategoriaan, mutta siellä asuminen kiinnostaa vähemmän kuin maalin kuivumisen katsominen.

En halua nykyisin enää poistaa herkkyytäni, mutta en ole kiinnostunut olemaan herkkänahkainenkaan. Joten on opeteltava ottamaan iskuja. Niitä elämä onneksi osaa tarjoilla.

Kun tätä painia jaksaa riittävän pitkään, oppii olemaan assertiivinen. Voi kertoa toisille mitä heiltä haluaa ja odottaa. Voi tarvittaessa kävellä pois, jos omat toiveet eivät juuri tässä kontekstissa voi toteutua. Jos en itse pidä huolta omista tarpeistani, ei sitä oikein kukaan muukaan näytä tekevän.

Tässä muutamia vinkkejä joissa voi harjoitella omia tunnistamaan omia (ja muiden) rajoja uudelleen.

Älä luota ensivaikutelmiin, anna ihmissuhteen rakentua rauhassa.

Aika paljastaa ihmisen todellisen luonteen. Toinen mikä paljastaa ihmisen luonteen on se, miten hän kohtelee ihmisiä, jotka ovat häntä (hänen omasta mielestään) ”heikompia” tai jotenkin sosiaalisesti alempana. Tai sellaisia ihmisiä joista ei ole saatavana lyhyen aikavälin havaittavaa hyötyä hänelle itselleen.

Se, että antaa asioille aikaa, antaa mahdollisuuden selvittää kannattaako ihmissuhdetta jatkaa vai ei. Liian nopeat liikkeet hetken huumassa johtavat yleensä katastrofiin.

Itsekin olen päätynyt muutamiin aika repiviin kuvioihin etenemällä liian nopeasti ja ylittämällä omat rajani.

Ihmiset eivät koskaan ole pelkästään sitä, mitä he vaikuttavat olevan juuri nyt sinun seurassasi. Älä usko pelkästään siihen mitä he sanovat. Tarvitset enemmän perspektiiviä, ennen kuin saat totuuden selville.

Tämä ei ole mielestäni kyynisyyttä, vaan ihan fiksu tapa toimia. Aina ei voi tietää kuinka luotettava kukin sitten on.

Anna itsellesi pelivaraa. Kärsivällisyyttä.

Ymmärrä, mutta anna ylilyönnit anteeksi hitaasti. Itsellesi ja muille.

On ymmärrettävää miksi ihmiset toimivat joskus sinua kohtaan huonosti tai harkitsemattomasti. On ymmärrettävää, miksi joskus teet itsekin niin.

Ymmärrys ei silti poista tunnetason loukkausta automaattisesti. Eikä sitä voi sivuuttaa sen takia, että jollakin on paha olla. Kohtuuton käytös on kohtuutonta käytöstä.

Ylilyöntien anteeksiantaminen hitaasti on tärkeää siksi, että ehdit katsoa katuuko ihminen asiaa oikeasti. Osoittaako hän jonkinlaista kykyä itsereflektioon vai onko hän täysin sokea omalle toiminnalleen. Välittääkö hän asiasta oikeasti yhtään.

On toki tärkeää tehdä myös selväksi se, miltä ylilyönti on itsestä tuntunut, jotta toinen saa mahdollisuuden itsereflektioon. Tämä on itselleni hankalaa. Myöntää, että jotkut asiat sattuu. Monesti kivun tunnistamiseen menee kuukausia.

On hankalaa olla haavoittuva myös siksi, koska en oikein usko, että haavoittuvuus osataan vastaanottaa yhtään mitenkään. Varjopuolia siitä, että kasvaa tunnekylmien tai manipulatiivisten ihmisten ympäröimänä. Olettaa kaikkien muidenkin olevan sellaisia.

Turhautuma joka asiaan liittyy ja sen takana oleva vihan määrä on ollut järkyttävä.

Katuuko ihminen mitään tai katuuko itse jotain, selviää vain ajan kanssa. Siksi ylilyöntien harkitseminen kymmeneen kertaan on tärkeää. Omien ja muiden.

Ei kannata olla överiempaattinen ja vain automaattisesti ymmärtää kaikkea. Ei myöskään kannata olla kostonhimoinen kusipää. Minusta löytyy molemmat ääripäät huonoilla tavoilla ja olen yrittänyt hioa niitä pyöreämmäksi tässä viimeaikoina.

Älä pidä kehuja tai kritiikkiä automaattisesti totena

Pysähdy asian äärelle ja tunnustele, miksi ihmisellä olisi syy sanoa minulle näin. Varsinkin jos kommentti tuntuu jotenkin oudon perusteettomalta lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Olen joskus saanut kehuja miehekkyydestä, älykkyydestä ja itsevarmuudesta, mutta niistä on jäänyt jotenkin ristiriitainen olo. En ole vielä silloin osannut kysynyt miksi toinen sanoo niin ja olisin voinut sitten oppia suhtautumaan asiaan jotenkin paremmin.

Jotkut käyttävät imartelua tunnetason manipulointiin. Saavat sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi. Kohta olet riippuvainen tästä tärkeyden tunteesta ja ihminen on saavuttanut sinuun valtavan vipuvarren. Kun se vedetään pois, tuntuu kuin identiteetti menisi palasiksi.

Joskus kehu on vain kehu ja kritiikki on vain kritiikkiä. Mutta ei aina. Näiden erottaminen vaatii aikaa, erehdyksiä ja reflektointia.

Joskus voit kysyä, että miksi ihminen antaa sinulle kyseisen palautteen, jos et ole varma. Tämä voi tuntua typerältä, mutta joskus välttämätöntä, että oppii. Voi sitten tunnustella kuulostaako asia todelta.

Kun saat palautetta, pysähdy, hengitä ja tunnustele miltä se tuntuu. Anna itsellesi aikaa tutkia omaa reaktiotasi, syöksymättä heti toimintaan.

Älä suostu rooliin

Herkkyydessä on se vika, että monesti poimii toisesta ihmisestä sen missä ”roolissa” hän odottaa sinun olevan suhteessa itseesi. Tai ainakin olettaa poimivansa. Jos on tottunut siihen, että vain tällaisten roolien kautta voi olla olemassa ihmissuhteita, on erittäin vaikeaa olla suostumatta rooliin.

Joten sitä päätyy näyttelemään milloin mitäkin suhteessa toisiin ihmisiin. Kaikesta tulee roolileikkiä, ei oikeaa kohtaamista.

Rooleja on lukuisia ja olen niitä sovittanut itselleni kymmeniä: pelastaja, sankari, isä, äiti, auttaja, ymmärtäjä, syyttäjä ja niin edelleen. Näitä rooleja voi tilapäisesti ottaa, mutta jos alkaa kuvitella olevansa jokin niistä, roolista tulee äkkiä vankila.

Kun ihmissuhde meinaa muuttua roolileikiksi, sen huomaaminen on vaikeaa. Koska ensin pitäisi tietää miltä tuntuu se paikka, jossa roolia ei ole. Sen selvittämiseen minulta on mennyt yli 30 vuotta ja silti asiassa on haasteita.

Kun nykyisin minusta tuntuu, että minulta saatetaan ”odottaa” jotain, kysyn asiasta. Sitten kerron missä menen. Tai mitä tunteita se minussa herättää.

Älä luule, että sinulla on velvollisuutta tai edes kykyä pelastaa ketään.

Moni syyllisyydellä hengiltä piesty aikuinen lapsi elää elämäänsä velvollisuuden kautta ja polttaa itsensä loppuun lukuisin eri tavoin. He ovat ottaneet itselleen sankarin viitaan ja erilaiset ”missiot” ovat erittäin tärkeitä.

Minullakin on ollut (on varmasti yhäkin) tällainen merkityksellisyyssyndrooma. Minun täytyy olla jotenkin erityinen, koska sitä sanottiin minulle lapsena. Olin vaan jotenkin…. Erityinen. Se myös selittäisi sen, miksi sain osakseni sitä kohtelua mitä sain.

Koska olin niin erityinen, että minä kestän monet laiminlyönnit paremmin kuin kukaan muu. Tai oikeastaan minun pitäisi kestää. Minä olen korvaamaton. Jos minä en tee niin kuka sitten. Minun täytyy tukea muita, vaikka he eivät tue minua.

Laiminlyöntiä ja kehumista samassa paketissa.

Tällainen ihminen on aina ohjailtavissa annostelemalla syyllisyyttä tai velvollisuutta jonkin verran.

Muiden pelastaminen on lähes aina jollakin tavalla epäterve projekti. Koska silloin tekee toisesta avuttoman ja itsestä sankarin.

Toisen ihmisen auttaminen on tosi palkitsevaa silloin kun seuraavat kriteerit täyttyvät:

– Kun sinusta tuntuu, että haluat auttaa. Etkä auta siksi, koska auttamatta jättäminen saa sinut tuntemaan massiivisen määrän syyllisyyttä.
– Ihminen haluaa apua ja pyytää sitä.
– Kysyt tarvitseeko ihminen apua ja hän sanoo kyllä. Jos hän sanoo ei, asia ei ole sinun huolesi.
– Koet, että voisit myös kieltäytyä tai lopettaa avun antamisen kun siltä tuntuu ja sillä ei olisi negatiivisia seurauksia. Vaikka olisikin negatiivisia seurauksia, kestät ne, koska rehellisyys itsellesi on tärkeintä.

Ihmiset eivät ole niin avuttomia kuin he esittävät tai luulevat olevansa. Minäkin olen mennyt läpi monista sellaisista asioista joiden suhteen olin varma, että tästä en jää edes henkiin. Minulla on enemmän voimavaroja kuin luulen, mutta en saa sitä ikinä selville, jos joku on jatkuvasti paapomassa. Ylläpitämässä auttajan rooliaan.

Esimerkiksi alkoholistin ymmärtäminen loputtomasti ylläpitää alkoholismia. Mikään muutos ei ole mahdollista, ennen kuin muuttumatta jättämisen kipu kasvaa suuremmaksi kuin muuttumisen kipu.

Toisaalta ei sekään ole hyvä, ettei mistään saa empatiaa osakseen. Koska sitäkin tarvitsee. Tässäkin pätee silti ikuinen viisaus: kohtuus kaikessa. Minä sain osakseni narsistista paapomista ja toisaalta totaalista laiminlyöntiä ja nöyryyttämistä.

Tästä jää todella isot arvet ja vinoutumat psyykeeseen ja niiden oikominen on aivan saatanan vaikea projekti.

Saat kehuja ja palvomista ilman aihetta ja toisaalla saat paskaa niskaasi myös aiheetta. Olet siis vitun hieno ihminen ja vitun paska ihminen yhtä aikaa. Ristiriita on lähes kestämätön ja ”realistisen” minäkuvan muodostaminen tuon myllytyksen jälkeen vie ikuisuuden.

Jos koet jatkuvasti olevasi pelastettava tai pelastaja, olet juuttunut rooliin. Joskus voimme tukea toisiamme vaikeuksien keskellä, mutta muuten olemme omillamme. Pahimmat henkilökohtaiset suot pitää ylittää ihan itse ja yksin.

Kun sen tekee, oppii myös ymmärtämään omaa vahvuuttaan ja uskomaan siihen. Ymmärtämään myös, mikä on sopiva määrä tukea. Mikä on liian vähän ja mikä on liikaa.

Opettele sanomaan ”ei” ilman perustelemista.

Tällä tavalla opettelet tulemaan sinuiksi kaikenlaisten syyllisyydentuntojen kanssa. Ei sinulla ole velvollisuutta selittää ihmisille miksi et halua tehdä jotain tai suostua johonkin.

Toki selittäminen joskus kannattaa, koska se vähentää riskiä leimaantua itsekeskeiseksi kusipääksi, joka taas voi rikkoa sinulle tärkeitä ihmissuhteita aiheetta. Mutta on tärkeää opetella sietämään sitä, että joidenkin mielestä on täysin itsekeskeinen kusipää.

Koska se vapauttaa tarpeesta olla kaiken aikaa jonkinlainen täydellinen enkeli. Tai miellyttää jokaista.

Ihmiset myös oppivat, että tuolta ihmiseltä ei aina saa mitä haluaa. Mutta kun saa, se tulee sitten aidommasta paikasta. Silloin sillä on merkitystä.

Jos joku aina uhrautuu ja suostuu, niin ihmiset eivät arvosta sitä. Koska ihminen tekee palveluksia sisäisen ”pakon” alla, ei vapaehtoisesti. Monesti tämä ilmenee erilaisena marttyyrisointina ja selän takana jupisemisena. Tai erilaisina passiivisggressiivina välttelykeinoina. Myöhästelyinä. Tapaamisten unohteluina. Sabotointina.

Kun sanoo ”ei” säännöllisesti, se opettaa ihmisiä ympärilläsi kohtelemaan sinua sillä tavalla kuin haluat sinua kohdeltavan. Jos et sano ei, saat kärvistellä jatkuvasti jonkinlaisessa tyytymättömyyden suossa.

Epäyllättävästi ihmiset eivät lue ajatuksiasi, vaikka niin toki monesti haluaisi.

Paitsi ne ihmiset ”lukevat”, joiden selviytyminen on ollut siitä riippuvaista, että pystyy lukemaan toisesta tasan sen mitä se odottaa. Myös tälle pitää opetella sanomaan ei. En halua, että elät tuota roolia suhteessa minuun todeksi. Voitko lopettaa.

Haluan kohdata sinut ihmisenä.

Jos et osaa sanoa ei aikuisena, se on oma vikasi tietyllä tavalla. Se ei ole vikasi, ettet välttämättä oppinut lapsena sanomaan ei, mutta jos et suostu sitä nyt aikuisena opettelemaan, välttelet vastuutasi.

Ota tunteesi huomioon, tunteiden järjettömyydestä huolimatta. Tunteet eivät ole ”järkeviä”, eikä niistä tulekaan järkeviä pitkään aikaan

Ihmissuhteet ovat siinä mielessä outoja paikkoja, että niissä on mahdollisuus uusia tai parantaa lapsuuden jättämiä arpia.

Ihmissuhteet nostavat lapsuuden tuntemuksia pintaan tehokkaasti. Ne tunteet ovat monesti epäsopivia. Kaoottisia. Epäsivistyneitä. Lapsellisia.

Ne ovat jonkinlaisia väärinkäsityksen läpi vedettyjä reagointimalleja kaukaa menneisyydestä, mutta ne ilmenevät tässä ja nyt.

Joten niitä on myös mahdollista selvittää siinä hetkessä. Tässä ja nyt. Yksinkertaisimpia keinoja tähän on, on rehellisyys.

Radikaali rehellisyys.

Se on kykyä, jakaa se miltä itsestä tuntuu, pitämättä sitä kuitenkaan koko totuutena tai vaatimatta muilta jotain muutoksia olemiseen tai käyttäytymiseen sen perusteella.

Jakaa sen siksi, että saisi itsekin selvää, mistä on kysymys. Koska monesti sen saa selville vasta sen jälkeen, kun on jakanut omat tuntemuksensa. Ahaa. Tältä tuntuu. Tätä minä haluan.

”Minusta tuntuu, ettei minua oteta nyt huomioon. En tiedä miksi”
”Minulla on ihan hemmetin ahdistava olo juuri nyt”
”Minulla on sellainen olo, että haluaisin hyökätä kimppuusi” (joskus näinkin)

Tässä tietysti tulee sellainen ongelma, että ympäristösi reagoi sanomisiisi. Osa yrittää auttaa. Osa yrittää selittää tunteesi tyhjäksi, järkeistää niitä. Osa hyökkää sinua vastaan. Osa kauhistelee. Osa vetäytyy karkuun.

Tämä tietysti aiheuttaa sen ongelman, että päätyy itse reagoimaan reagointiin samalla tavalla kuin lapsena on oppinut suhtautumaan. Lamaantuu, pakenee, hyökkää.

Kohta on helvetti irti. Esimerkiksi suhteessani vanhempiin tämä johti lopulta siihen, ettei oikeastaan sanota mistään yhtään mitään merkityksellistä. Koska mikä tahansa voi olla miina. Kaikki on kivan pinnallista ja mitäänsanomatonta mumisemista.

Siksi on tärkeää kertoa, että aion nyt olla rehellinen siksi, että ymmärtäisin itse mistä on kysymys. Minua ei tarvitse auttaa millään tavalla, haluan vain sanoa jotain.

Tätä tunteiden sanoittamista, tunnistamista ja sen oman tunnereaktion puolustamista pitää ensin harjoitella jossain turvallisessa ympäristössä. Terapiassa tai jonkinlaisessa ohjauksessa. Se on helpointa tapa, koska omia reagointimalleja on lähes mahdotonta korjata mitenkään muuten. Niiden takana olevat mallit ovat niin vahvoja, että ne voi purkaa vain kärsivällisillä toistoilla turvallisessa ympäristössä.

Meidän täytyy saada peili itsellemme. Nähdä miten toinen reagoi sanomisiimme, että voimme hienosäätää omia reaktioita myös. Se on eräänlainen tanssi missä on mahdollista tutkia ihmiskokemusta ja katsoa miten se elää. Miten tunteet liikkuvat kehossa. Millaisia reaktioita itsessä nousee ja niin edelleen.

Kun tätä harjoittelee, vähitellen oppii tunnistamaan ne tilanteet missä voi jakaa omia tuntemuksiaan turvallisesti ja mitkä on niitä tilanteita, missä se ei ole hirvittävän järkevää (esimerkiksi toisella ei ole kykyä vastaanottaa, vaikka tekisi mitä).

Itselläni oli täälläkin puolella vaikeuksia. Tunnistaa ihmiset joille voi turvallisesti jakaa mielipahansa ja se tulee kuulluksi. Aikaisemmin yritin saada tukea sellaisilta ihmisiltä, joilta sitä on käytännössä mahdotonta saada. He ovat itsekin liian sekaisin.

Nykyisin minulla on paljon pelivaraa tässä asiassa, koska voin jollakin tavalla ottaa huomioon omani ja myös ympärilläolijoiden tunteet. Eli käytännössä olen empaattinen joka suuntaan, mutta en kenenkään kustannuksella. Joten pystyn rauhoittamaan tilannetta jonkin verran, käyttämällä jonkinlaista määrätietoista myötätuntoa.

Voin myös olla täysin epäempaattinen ja haastaa aika isolla kädellä, koska luotan kykyyni puolustaa itseäni. Tai ehkä luotan enemmän kykyyni kestää kipua. Joten voin altistaa muitakin sellaiselle rasitteelle, että se saattaisi johtaa hyökkäykseen. En ole täysin varma miksi teen näin, mutta näemmä joskus teen, koska se tuntuu tarpeelliselta.

Vedän rajat jämäkästi, mutta en kovaa. Haastan myös, mutta kohtuudella. Vaikea laji, tosin harjoittelun avulla voi kehittyä.

Opettele poistumaan ja katkomaan ihmissuhteita (pysyvästi tai tilapäisesti)

Huomaat pian, ettet tarvitse niitä välttämättä. Sen jälkeen olet vapaa olemaan noissa ihmissuhteissasi oma itsesi, koska uskallat ottaa sen riskin, että tulet näkyväksi. Sitten näet oikeasti ovatko nuo ihmissuhteet ylläpidon arvoisia vai eivät.

Tämä voi kuulostaa vähän karulta lähestymiskulmalta, mutta jos asiaa miettii käytännössä, niin kuka tahansa ympärillä olevista ihmisistä voisi kuolla minä hetkenä hyvänsä tapaturmaisesti. Eilen hän oli täällä, tänään hän ei enää ole.

Ihmissuhteiden katkeaminen ennemmin tai myöhemmin on sääntö, eikä poikkeus. Silti me ylläpidämme joitakin ihmissuhteita puoliväkisin. Myös niitä toimimattomia.

Minusta on järkevää koeponnistaa sitä ajatusta, että miltä elämä näyttää sen jälkeen kun tiettyjä ihmisiä ei ole. Eikä sen mukana tietenkään niitä ihmissuhteita, mitä näiden ihmisten kanssa oli.

Minulle henkilökohtaisesti oli erittäin vapauttavaa tajuta, etten ole velvoitettu ylläpitämään mitään ihmissuhdetta väkisin. Ei vaikka kysymyksessä olisi oma perhe, suku tai läheinen ystävä. Kaikki voi heittää tarvittaessa mäkeen.

Tämä ei tarkoita, että asia olisi jotenkin helppoa. Ei tietenkään ole. Se voi olla yksi vaikeimmista asioista. Varsinkin suhde vanhempiin voi olla erityisen hankala jos kysymyksessä on jonkinlainen passiivisaggressiivinen riippuvuussuhde.

Kun muutin kotoani pois 18-vuotiaana, ainoa lanka mitä en silloin onnistunut katkaisemaan oli taloudellinen. Muun tuen suhteen olin heittänyt kirveeni kaivoon vanhempieni kanssa. Perhedynamiikassani kaikenlainen käytännön tukeminen rahallisesti on ollut suuressa asemassa. Siihen on pitkälti tiivistynyt kaikki välittäminen ja rakkaus. Talouteen ja materiaan.

Sellaiseen käytännön apuun, jolla pysyy elossa.

Joten taloudellinen itsenäistyminen ei omalla kohdallani ole ollut vain joku käytännön siirto, vaan psykologisesti iso ja repivä projekti. Se on tuntunut jopa itsekkäältä itsenäistyä. Kuinka kehtaan kaiken sen jälkeen mitä minulle on tehty ja annettu. Kuinka kehtaan rikkoa ainoan ihmissuhdetta varmuudella ylläpitävän tekijän. Kuinka kehtaan tehdä vanhemmistani tarpeettomia siinä ainoassa roolissa, jossa voin rehellisesti sanoa heidän onnistuneen.

En joutunut kärsimään puutetta taloudellisella puolella koskaan. Tämä tietysti teki minusta mukavuudenhaluisen ja laiskan sen suhteen, että ottaisin vastuuta asiasta kunnolla itse. Jotenkin sitä jää sellaiseen illuusioon, että onhan sitä aina joku pankkiautomaatti mihin palata.

Tämäkin ajatus ja tunneperäinen malli piti rikkomalla rikkoa. Pakottaa itsensä ottamaan vastuuta ja aikuistumaan.

Olen vähitellen täyttänyt kaikki ”tarpeeni” suhteessa vanhempiini hankkimalla ne jostain muualta. Sellaisilta ihmisiltä, joiden seurassa on mahdollista ollut täyttää niitä. Olen myös rakentanut tulot itselleni joilla pärjään.

Se ei ole mitenkään merkittävä määrä tuloja, en ole rikas. Kuitenkin sellainen määrä, että voin sanoa pärjääväni. Saisin myös töitä helposti jos sellaisia päättäisin hakea, mutta olen mieluummin yrittäjä ja kipristelen eteenpäin sen tuomin vapauksin ja velvollisuuksin.

Mutta mikään tästä ei onnistuisi, jos ei erikseen alkaisi katkomaan näitä ihmissuhteita. Kun ne ovat katkolla, voi tarkastella omista tunnereaktioistaan sitä, mille nuo ihmissuhteet ovat perustuneet. Reflektointi on vaikeaa myrskyn keskellä. Myrskyn jälkeen helpompaa katsoa tuhoja mitä on aiheutunut ja mistä kaikki johtuu.

Anna itsellesi tarvittaessa aikalisä

Jotkut tilanteet ovat sellaisia, että olen äärimmäisen nopea reagoimaan johonkin ärsykkeeseen. Tämä taas aiheuttaa sen, että sanoo asioita, mitä ei oikeastaan edes tarkoita. Suostuu juttuihin mihin ei halua suostua. Innostuu asioista mitä ei ole miettinyt loppuun asti.

Päätyy mukaan peleihin mitä ei edes halua pelata. Joten paras ratkaisu mitä olen keksinyt tähän on aikalisän ottaminen.

”Minun täytyy miettiä asiaa hetki”

”En tiedä vielä, palaan asiaan kohta”

Yksinkertaista, mutta vaikeaa. Erityisen vaikeaa silloin kun ei tunnu siltä, että asiaa haluaisi miettiä. Ehkä juuri silloin on paras hetki miettiä sitä asiaa.

Tarkkaile omaa taistele-pakene-jäädy reaktiotasi ja opit paljon

Minulle suurimpia opettajia ovat tilanteet joissa tekee mieli satuttaa muita ihmisiä, joista haluan paeta tai joihin en edes halua mennä. Tai sellaiset tilanteet missä joku sanoo jotain ja lamaannun täysin.  Joskus pelkkä ajatuskin tilanteeseen menemisestä saa veren pakenemaan.

Nykyisin noita tilanteita on vähemmän ja vähemmän. Mutta niitä seuraamalla huomaan kaikki lapsuuteni ehdollistuneet vuorovaikutustavat. Jokainen ihminen joka nostaa sinussa jotain tunteita on mahdollisuus oppia sinusta itsestäsi jotain. Jokainen.

Kun tunteiden kanssa on läsnä ja ne hyväksyy, voi vähitellen alkaa liikuttelemaan omaa mukavuusaluetta menemällä haastaviin vuorovaikutustilanteisiin. Ei omia rajoja ylittämällä, mutta niitä venyttämällä ja haastamalla omien voimavarojen sallimissa puitteissa.

Tärkeintä on, että on joku turvapaikka mihin voi sitten vetäytyä tarvittaessa kun rasitustaso kasvaa liian suureksi. Minulle se on oma asuntoni, johon voi eristäytyä tarvittaessa, kun kuppi tulee täyteen. Lataan omat patterini parhaiten yksinäisyydessä.

Siellä kerään voimavarat ja yritän sitten uudelleen. Katson pystynkö olemaan tilanteessa läsnä itsessäni ja rehellinen.

Tätä ihmeellistä siedätyshoitoa tekemällä voi vetää piuhat uusiksi itsessä. Oppii myös tunnistamaan ne tilanteet missä ei oikeasti viihdy ja ne tilanteet missä luuli, ettei viihdy, mutta viihtyykin oikeasti pirun hyvin.

Ahdistuskin voi monesti olla jotain pelon ja innostuksen väliltä. Siitä läpi meneminen on omanlaisensa haaste.

Loppusanat

Onnistut sitten soveltamaan edeltäviä vinkkejä tai et, reissu on ruma, täynnä turhautumista ja virheitä. Rapatessa roiskuu ja veri lentää. Minulla on mennyt ihan helvetin kauan ymmärtää, että olen paljon herkempi kuin luulen olevani. Totuin itseni raiskaamiseen parinkymmenen vuoden aikana ja sitten se vain jäi päälle. Ei minulla ollut aavistustakaan missä omat rajani menevän, koska olin tottunut ohittamaan tunteeni täysin.

Kun ei kunnioita omia rajojaan niin se on se ja sama muidenkin rajoille sitten. Ei erityisoikeuksia kenellekään. Poljetaan kaikkia yhtälailla.

Sotkun selvittäminen ei ole helppoa, mutta palkintona voi olla aimo kasa itsekunnioitusta, uskoa omiin voimavaroihin ja sellaisia ihmissuhteita joissa oikeasti viihtyy, tulee nähdyksi ja kuulluksi. Minusta vaivannäkö kannattaa.

Sellainenkin sanonta on olemassa kuin ”olet keskiarvo viidestä lähimmästä ihmisestä keiden kanssa vietät eniten aikaa”. Kannattaa välillä tarkistella keitä nämä ihmiset ovat niin näkee mihin suuntaan oma elämä on kehittymässä.

On varmasti jotain muutakin mitä minulla olisi sanottavana tästä aiheesta, mutta en pitkitä tekstiä enempää. Kirjoittelen sitten lisää jos sille aihetta tulee.

Jos sinulla on jotain lisättävää, omia kokemuksia tai muuta sanottavaa liittyen tähän tekstiin, laita kommenttisi alapuolelle.

Kommentit