”jaa etkö sinä sitten mieti päivittäin miten voisit tulla tapetuksi tänään?”

– Timo Hyväri, eräs kahvipöytäkeskustelu

Tämä teema on nyt ollut vahvasti pinnalla niin ajattelin kirjoittaa siitä. Luottamus on iso asia.

Luottamus on uskoa siihen, että asiat menevät tietyllä tavalla. Voisi puhua myös uskosta tai riskinotosta. Koska luottaminen voi kostautua ja voi vain tyytyä uskomaan, että joku ihminen on luottamuksen arvoinen.

Luottaminen on aina riski. Perustason luottamus mahdollistaa elämästä iloitsemisen. Sen menettäminen on… noh huono juttu.

Minä kyllästyin ottamaan tätä riskiä jo hyvin varhain. Suojellakseni itseäni, suljin esimerkiksi rakkaudentunteen vanhempiani kohtaan täysin pois. Jotenkin katkaisin sen osan hermoyhteyksiäni jollain ihmeellisellä mekanismillä, joka vain kehittyvällä ihmisen alulla on käytössä.

Tai sitten ne hermoyhteydet eivät koskaan edes päässeet kehittymään, koska niitä ei peilattu takaisin. Eli ei minua oikeasti rakastettu tai sitten vain rakastettiin jotenkin vitun oudosti.

On vähän vaikea sanoa asiasta mitään, koska käytössä on vain oma kokemukseni ja kehon tuntemukset. Ei ole oikein teoriaa mihin nojata tässä vaiheessa. Ainakaan sellaista minkä ymmärrettävästi voisin välittää.

Niin kauan kuin muistan, en ole luottanut ihmisiin. En heidän hyvyyteensä tai tarkoitusperiin. Sen myötä en ole myöskään erityisemmin luottanut elämään.

Ihan muutamia poikkeuksia asiaan on. Nekin siksi, että vuosien myötä on todistettavasti näyttänyt siltä, että intressit ovat yhtenäiset.

”For no one – no one in this world can you trust. Not men, not women, not beasts… [Points to sword]… This you can trust!”

– Conanin isän lastenkasvatuspuheenvuoro (kiitos J. Hassiselle tästä)

Ainoa mihin olen oikeasti luottanut on valta. Se on näyttänyt olevan ainoa tekijä joka takaa sen, että on jotain mahdollisuutta vaikuttaa siihen, kuinka paljon ihmiset pääsevät satuttamaan.

Elämässä on kaksi roolia, alistaja tai alistettu. Heikko tai vahva. Valitse.

En ymmärrä tasa-arvoa, rumpupiirejä tai yhteisöllisyyttä kovinkaan hyvin. Ne aiheuttavat minussa pelkoa ja epäluottamusta. Ymmärrän hyötysuhteita ja valtapelejä mainiosti.

Siitä olen aina ollut epävarma, että onko minulla kyky hankkia riittävästi valtaa. Onko minulla kyky kehittää itseäni siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseni itseäni. Riittääkö kantti toimia tilanteessa kuin tilanteessa? Olenko riittävän ovela välttääkseni ne tilanteet, missä ei voi voittaa.

Olenko valmis kuolemaan tarvittaessa? Olenko valmis tappamaan toisen ihmisen?

Voima tuo valtaa. Äly tuo valtaa. Tieto tuo valtaa. Raha tuo valtaa. Ihmissuhteet tuo valtaa. Välinpitämättömyys itseä ja omaa elämää kohtaan tuo myös valtaa. Kaikki muut tekijät ovat olleet maailmassani merkityksettömiä turvallisuuteni kannalta.

Myötätunto? Älä viitsi.

Ihmisten hyvyys? Tilapäistä ja olosuhderiippuvaista. Me syömme toisemme jos joku keksii katkaista internetyhteyden, veden ja sähkön.

Perhe ja sukulaiset? Hah. Hah. Hah. Rahallisesti ehkä, mutta vaihdossa saat antaa sielun. Ei ainakaan minun tapauksessani.

Ystävät? Jos intressit kohtaa niin kyllä.

Laki ja yhteiset sopimukset? No ei se kaikkialle yllä.

Rakkaus? Biologinen reaktio. En tiedä mitä se on, koska ole ”kokenut” tai ”tuntenut” sitä. Luulin kokevani, mutta se olikin jonkinlainen mikstuura häpeää, tarpeita ja pelkoa.

Koska en voinut luottaa siihen, että maailma tai ihmiset ovat hyväntahtoisia, adaptoin kaiken toimintani sen ympärille. Suojatakseni sydäntäni. Sen mitä siitä mustasta hiilestä nyt oli jäljellä.

Joku saattaa kysyä, että miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen päädytään. No kuvitellaanpa.

Mistä epäluottamus kumpuaa?

Aloitetaan villi mielikuvitusmatkamme.

Epäluottamus on kuin lumivyöry. Se alkaa pienistä asioista ja kasvaa mennessään. Lapsuus on oiva paikka kylvää ensimmäiset siemenet.

Jo sikiöaika voi olla uhkaavaa. Ehkä äiti on raskaana uhkaavassa ympäristössä tai suurien paineiden alla. Ei voi tietää.

Synnytys voi mennä pieleen, komplikaatioita voi tulla. Ehkä keisarileikkaus antaa sinulle shokeeraavan lähdön. Ehkä taistelet itseäsi ulos tuntitolkulla ennen sitä, mutta tuloksetta.

Ehkä äitisi tulee sellaisista ympäristöistä, että hänen ymmärryksensä rakkaudesta on lähempänä pahoinpitelyä ja hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää lapsen tarpeita.

Joten joudut epäempaattiseen ja nöyryyttävään vuoristorataan, jossa et saa mitään järkevää palautetta. Kaikki mitä yrität viestittää palautetaan sinulle takaisin jossain täysin sekavassa muodossa.

Kukaan ei peilaa sinua takaisin myötätuntoisesti. Tai jos sinua peilataan, saatat nähdä moniin reaktioihisi vastauksena vain inhoa. Ehkä huutoosi vastataan huudolla tai välinpitämättömyydellä. Monet tekemisesi ja olemisesi johtavat nälvimiseen tai jonkinlaiseen nöyryyttämiseen.

Näistä tekijöistä johtuen hermosto ei oikein kehity täysipainoisesti. Stressitekijät ovat massiiviset ja et voi vaikuttaa omaan tilanteeseesi mitenkään, joten systeemi adaptoituu sietämään näitä olosuhteita. Ehkä sinulla leikitään kuin nukella, koska huolta pitävä ”aikuinen” ymmärrä, että kyseessä on ihminen.

Olet monimutkainen lelu hänelle, et paljon muuta. Myllytys on niin rajua, että omat rajat unohtuvat ja vaikka ne muistaisikin, ei niitä kukaan kunnioita kuitenkaan.

Se paikka missä pitäisi olla äidinrakkaus, läheisyys ja usko elämään, on täynnä selittämätöntä eksistentiaalista kauhua ja tuhoutumisenpelkoa.

Tämän myötä jo lähtökohtaisesti heikko perusturvallisuus menee täysin säpäleiksi. Sitten äidin saatavuus saattaa vaihdella vaikka sen takia, että hän lähtee pyörittämään heitteille jätettyä yritystoimintaa, kun olet kuukauden ikäinen.

Uskot kuitenkin vakaasti, että sinua rakastetaan ja jos olisit vähemmän huono, sinusta pidettäisi myös huolta. Tämä uskomus on selviytymisesi kannalta välttämätöntä. Pieni mentaalinen kikka, jolla selviytymismekanismimme huijaa itseään jatkamaan elämää.

Kaksivuotiaana sinut tungetaan perhepäiväkotiin, jossa sinut eristetään syystä tai toisesta. Ehkä pelkosi on tehnyt sinusta liian aran ja epäluuloisen. Tähän vastataan väkivallalla. Vietät viisi vuotta yksin hiekkalaatikolla.

Ne ihmiset johon yrität luottaa, vanhempasi, eivät auta sinua millään tavalla. Ei ainakaan sellaisilla mitä ymmärrät.

Äidistä ei ole apua. Isää ei tunnu kiinnostavan. Mummon luona saa jotain huomiota osakseen, mutta mummo on niin tarvitseva, ettei sinun tarpeillesi ole tilaa. Hän aivopesee sinusta itselleen parhaan ystävän ja luottohenkilön. Hyväksikäyttää sinua ja kaataa massiivisen määrän emotionaalista rasitetta ja syyllisyyttä psyykeeseesi. Pappa on isän kaltainen ja etäinen, mutta vähemmän äkkipikainen.

Kaikki tuntuu siltä, että tämä tapahtuu tarkoituksella. Sinua rangaistaan jostakin. Et ymmärrä miksi, mutta kai sille jokin syy on. Protestoit ja protestoit, mutta ei se auta mitään. Lopulta luovutat ja hyväksyt kohtalosi.

Ja odotat, että laiva kääntyy. Ehkä jossain vaiheessa olet saanut riittävästi kipua ja ostanut sillä jonkinlaisen oikeuden inhimilliseen kohteluun. Ehkä joku joskus näkee ja kuulee sinut.

Mutta ei näe tai kuule. Koska et enää näytä itseäsi kenellekään. Tiedät sen olevan turhaa.

Et enää pysty luottamaan keneenkään, ihmiset poimivat epäluottamuksesi ja reagoivat siihen. Kaikki tiet johtaa paskan lisääntymiseen.

Oman tahdon käyttö tai protesti? Kurittamista.

Iloitseminen jostakin mitä olet itse luonut? Pilkkaa tai vähättelyä.

Koulumenestys? Merkityksetöntä, kunhan et vain jää luokalle.

Pelkoa ei saa pois. Vihaa ei saa pois. Syyllisyyttä ei saa pois. Häpeää ei saa pois.

Empatiaa ei ole olemassa, läsnäoloa ei ole olemassa, kuulluksi tulemista ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka haluavat käyttää sinua tai satuttaa sinua.

On vain nöyryyttämistä, väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja muutamia teeskenneltyjä taukoja noiden kahden välillä.

Keneenkään ei voi luottaa. Se on idioottimaista. Rakastaminen on kaikista pahin virhe. Elämä on viidakko, selviydy miten voit tai kuole yrittäessäsi.

Lopulta jäljelle jää vain häpeä jonka alla on murskaava määrä patoutuneita tunteita. Sen myötä luovuttaa ja käpertyy itseensä vielä enemmän, mutta siitäkin seuraa vittuilua. Ei ole normaalia pelata tai piirrellä kaikkia päiviä. Television katsominen, vittuilu ja vähättely on normaalia.

Mutta tässä vaiheessa ei ole enää väliä. Kaikki mitä elämältä halusi tai tarvitsi on jo menetetty niin se on se ja sama. Pelaamalla sentään voi unohtaa oman pahoinvointinsa hetkeksi.

Toki pelkkä pään maassa pitäminen ei auta, vaan pitäisi myös jotenkin pärjätä toisten ihmisten kanssa. Käydä koulua, koska koulua pitää käydä. Joten sitä adaptoituu ja kehittelee itselleen eri rooleja joiden kautta sopeutuu. Ongelma on, että aina löytyy joku joka silti päättää käydä käsiksi fyysisesti tai henkisesti.

Heikkous vetää puoleensa vihaa. Eikä sitä ihan sataprosenttisesti saa peitettyä. Myös oma patoutunut viha aiheuttaa tendenssin pistää sitä kiertoon.

Tietysti tämä kaikki vain lisää epäluottamusta. Viidakon laki vallitsee ja itse sattuu olemaan jonkinlainen häpeällä hakattu ihmisraunio, jolla ei ole kykyä puolustaa itseään. Se on mennyt ajat sitten, kun protestista on seurannut yleensä hylkääminen.

Vaikea protestoida mitään, jos siihen kuolee. Jokin empatiankaltainen myös estää itseä tekemästä muille sitä mitä itselle on tehty.

Lopulta jäljellä on enää tiivistynyttä katkeruutta. Vihaa ihmisiä ja elämää kohtaan. Täyttä välinpitämättömyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Onneksi myös riittävästi kuolemanpelkoa, ettei ihan ota asetta tappaakseen kaikkia koulukavereitaan ja itseään.

Ja pelaaminen antaa elämään jotain iloa, niin it’s all good. Kaikki on hyvin, kun ei tunne mitään. Pakenee itseään, tunteitaan ja kaikkia sosiaalisia kontakteja pelaamiseen.

Esimerkiksi edellä mainituilla tavoilla voisi teoriassa kehittää itselleen massiivisen epäluottamuskompleksin joka ruokkii itse itseään. Koska ei ole toleranssia enää pienimmillekään vastoinkäymisille kenenkään suhteen, ajautuu erakoksi hiukan väkisin.

Maailmankatsomusta sävyttää kaiken tämän jälkeen seuraavat tekijät:

• Ihmisiin ei voi luottaa, vain siihen voi luottaa, että ihmiset ovat itsekkäitä ja tyhmiä. Jos sinusta ei ole hyötyä, olet hyödytön. Ihmisarvoa ei ole olemassa. Ei ainakaan sinulle. Muille ehkä.
• Kuka tahansa voi käydä kimppuusi milloin tahansa ja mistä tahansa syystä, ilman mitään provokaatiota. Parempi hyökätä itse ensin.
• Olet heikko tai vahva. Jos koet olevasi heikko, parempi opetella teeskentelemään vahvaa aukottomasti ja toivoa parasta.
• Kenenkään ei voi luottaa, opettele selviämään yksin. Mikä tahansa toisiin ihmisiin ripustautuminen tuhoaa sinut.
• Älä koskaan näytä mitään heikkoutta, älä koskaan tarvitse keneltäkään mitään. Mieluiten älä kerro itsestäsi yhtään mitään merkityksellistä kenellekään.
• Manipuloi, uhkaile, pakene. Mitä tahansa, kunhan et päästä ketään iskuetäisyydelle.
• Kaikki tunteet ovat vaarallisia. Työnnä ja tukahduta ne pois kaikin keinoin.
• Opettele näyttelemään.

Joten kaikki tarpeet mitkä olisi luonnollista hoitaa ihmissuhteiden kautta, pitää opetella hoitamaan jotenkin muuten. Ihmisten kanssa on aina liikaa riskejä.

Itseilmaisusta tulee katkeransuloista sysimustaa kyynisyyttä.

Onneksi tämä on vain mielikuvaharjoitus. Jatketaan.

Voiko luottamuksen rakentaa takaisin?

Voi, mutta onhan se lähes mahdotonta.

Jos päätyy sellaiseen pisteeseen missä ei luota elämään, ihmisiin tai mihinkään omiin tunteisiin, on aika vaikeaa kavuta takaisin.

Koska sitähän ”tietää”, ettei kukaan ymmärrä tai välitä. Oikeastaan mikä tahansa, mitä omassa kehossa tapahtuu on uhka, mutta ei sitä oikein edes tajua. Disassosisoituminen kaikesta ja kaiken aikaa on kuin pyörällä ajoa. Niin automaattista, ettei sitä osaa oikein selittää.

Jos sattuu vielä niin, että geenilotossa on tullut älykkyyttä, saa aina todistettua oman paranoijan itselleen aukottomasti. Kukaan ei saa päätä käännettyä, joten se on tehtävä itse.

Syitä luopua omasta maailmankatsomuksesta on vähän. Vain nykytilan sietämättömyys saa muutoksen purjeisiin tuulta.

Koska ei tiedä mitä sellainen ihmisten välinen lämmin kanssakäyminen tai normaali tunne-elämä on käytännössä, se on ensin opeteltava teoriassa. Pitää olla joku suunta mihin mennä.

Sitten katsottava kestääkö tuo teoria älyllistä kritiikkiä. Jos kestää, sitten voi lähteä ottamaan harkittuja riskejä sen perusteella.

On outoa opetella ensin teoriassa mitä ihmisyys on, koska ei voi oikein mitenkään tarkistaa omista tunteista, että pitääkö se omalla kohdalla paikkaansa. Pakkaa sekoittaa myös se, että nykyään psykologia, mielenterveys ja politiikka menevät sekaisin.

On vaikea löytää sellaista teoriaa, joka on oikeasti jotain muutakin kuin kauniita satuja tai jonkinlainen tilapäinen aspiriini, jonka on tarkoitus tehdä elämästä vain siedettävää, jotta jaksaa jauhaa itsensä paskaksi oravanpyörässä.

On vielä vaikeampaa löytää sellaista ihmistä, joka soveltaisi teoriaa käytännössä onnistuneesti. Terapeutitkin ovat päätyneet ammattiinsa monesti siitä syystä, että on helpompaa auttaa muita kuin itseään.

Moni varsin mallikelpoinen identiteettiehdotus vaikutti minulle vain hyvin rationalisoidulta mielisairaudelta. Moni terveeksi itsensä kuvitteleva ihminen ei läpäissyt pienintäkään antamaani happotestiä.

Laiva olisi hyvä kääntää aikaisemmin jos se vaan onnistuu.

On niin vaikea purkaa itse itseään ylläpitäviä kehäpäätelmiä.

Miten todistat itsellesi, että edes yhteen ihmiseen voisi luottaa, koska kaikki ihmiset ovat osoittautuneet epäluotettavaksi? Jokainen.

Confirmation bias hoitaa sen, että löydät jatkuvasti vain lisää ja lisää merkkejä siitä miksi ihmiset ovat epäluotettavia.

Parisuhteesta ei ole mitään apua, koska olet oppinut, että avuttomuus siinä kontekstissa ei ole vaihtoehto. Lapsena olet todistanut sen, että mikään ei ole epäinhimillisempi otus kuin vaimo tai tyttöystävä, jos näytät millinkään heikkoutta. Jos äitikin saattaa runnoa ja pilkata lapsiaan milloin mistäkin käsittämättömästä syystä, rakkaus ja empatia ihmissuhteissa on outo teoreettinen satu.

Sisimmässäsi tiedät, että olet vain hyödyke. Jos olet avuton tai tarvitseva, olet hyödytön ja sen myötä myös vaarassa. Jos kontrolli pettää sekunniksikaan, jäät täysin yksin.

Voit mennä terapiaan, mutta tiedät, että terapeuttikin auttaa sinua vain sen takia, että maksat hänelle. Et luota häneenkään pätkääkään. Leikit vain piirileikkejä kolme vuotta. Näyttelet potilasta.

Keskustelu on mahdotonta, koska olet täysin vieraantunut omista tunteista, ettet oikeastaan tunne mitään. Sinulla on teoria itsestäsi joka on rakennettu miljoonan teorian päälle. Jossain siellä ajatusten takana hakkaa on kaatopaikan verran käsittelemätöntä tunnejätettä, mutta olet jo kadottanut kartan, jonka avulla sen luokse löytäisi.

Sitten kun on niin pirun vaikea tietää mikä on normaalia kohtelua ja mikä vain turhasta valittamista. Olet tottunut niin massiivisen huonoon kohteluun, ettet edes pidä sitä minään juttuna. No oliko se nyt niin vaikeaa? Ei. Heikot sortuu elon tiellä ja tässä ollaan. Onhan tämä kaikki ihan saatanan paskaa, mutta who cares.

Pidät myös erittäin helposti muita ihmisiä heikkoina tai idiootteina. Olet niin superlooginen ja kyyninen, että ne riskit mitä normaali ihminen ottaa arjessaan jatkuvasti (esimerkiksi luottaa toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen) ovat sinun näkökulmastasi yhtä älykkäitä ratkaisuja kuin käden työntäminen pyörivään sirkkeliin.

Pahoinpitelet itseäsi ja rikot omia rajojasi jatkuvasti. Olet niin tottunut siihen, että se on jo normaalitila. Et ymmärrä ihmisiä, jotka eivät vain pakota itseään tekemään milloin mitäkin on tarpeen. Kipu on tuttua ja turvallista.

Kun itsensä löytää tästä pisteestä, ainoa toivo laivan kääntämiseen on se, että pahoinvointi kasvaa aivan käsittämättömän suureksi. Sellaiseksi, että vaihtoehtona on itsemurha, jokin radikaali turrutusyritys tai se, että yrittää vielä kerran luottaa johonkin ihmiseen.

Kokeiltuasi suurin piirtein kaikkea muuta, tajuat olevasi täysin yksin, kyllästynyt ja niin väsynyt, että päätät yrittää luottaa vielä kerran johonkin henkilöön. Yrität kertoa hänelle jotain siitä, että on paha olla ja on todella vaikea ymmärtää miksi.

Silti huomaat vakavasti harkitsevasi, että pitäisikö sittenkin hypätä sillalta, koska onhan se helpompaa. Pohdit aikasi ja otat kuitenkin ottaa riskin. Ehkä etsit jonkun ihmisen, joka sietää massiivisen määrän epäluottamusta, vihamielisyyttä ja kykenee silti olemaan jotenkin myötätuntoinen.

Ehkä löydät sellaisen. Ja alat vähitellen kokeilemaan millaista inhimillinen kontakti on. Paljastat itseäsi pala palalta ja huomaat, että saatkin osaksesi myötätuntoa ja läsnäoloa.

Odotat kovasti kritiikkiä, neuvoja, mitätöintiä, älyllistämistä, nauramista ja milloin mitäkin, mutta odotuksesi eivät toteudu. Se tuntuu oudolta.

Et tietenkään luota häneenkään täysin, mutta luotat, ettei hän yritä tuhota sinua aktiivisesti. Huomaat myös, ettei hän välttämättä ymmärrä sinua niin hyvin kuin sinä itse ymmärrät, mutta hän on empaattisempi sinua kohtaan kuin itse olet.

Vähitellen alat kokemaan epäluottamusta omaa epäluottamustasi kohtaan. Ehkä opit olemaan itseäsi kohtaan vähemmän vaativa, kriittinen ja sadistinen.

Etenet vähän kerrallaan. Nostat itsesi maasta sata kertaa. Taistelet omaa opittua avuttomuutta, kyynisyyttä, ihmisvihaa, itsekritiikkiä ja myös logiikkaasi vastaan.

Olet täysin alivarustettu ja vastassasi on täysin ylivoimainen vihollinen: oma selviytymisviettisi ja kaikki sen luomat tuhannet strategiat.

Saatana, joka kuiskuttaa korvaasi, että panssarin ylläpito on ainoa vaihtoehto.

Yhteiskunta joka kuiskuttaa korvaasi, että ota iisimmin. Osta tämä. Pidä hauskaa. Turruta itsesi.

Ihmiset ja jotkin ystävät jotka hyvää hyvyyttään toivovat, että lopettaisit itsesi kiduttamisen. He eivät ymmärrä mitä olet tekemässä tai miksi. Välillä saat heiltä jonkin hyvää tarkoittavan kirjan tai vinkkejä. Otat ne vastaan, koska se on helpompaa kuin selittää itseään loputtomasti.

Ainoat aseet ja voimavarat mitä sinulla on tässä taistelussa, ovat kykysi ottaa loputtomasti turpaan ja sietää kipua. Myös se auttaa, että luotat oikeasti vain ja ainoastaan itseesi. Kuuntelet viimekädessä vain omia neuvojasi.

Joten pystyt tekemään ratkaisuja, joita muut eivät tee, jos se vaikuttaa sinusta loogiselta. Voit edetä haluamaasi suuntaan täysin yksin, koska ei ole mitään menetettävää.

Sitkeys. Sisu. Ylpeys. Jääräpäisyys. Mitä ikinä.

Jossain syvällä itsessäsi tiedät, että mieluummin kuolet kuin annat toisten sanella millainen elämäsi pitää olla. Oli se sanelija sitten oma äiti, isä, yleinen käsitys mielenterveydestä ja hyvinvoinnista, kaikki muut ihmiset, uskonnolliset hyveet tai vaikka koko muu maailma.

Koska jokin sinussa kertoo, että vapaus tästä tuskasta on arvokkaampaa kuin mikään muu. Kaikki muu verrattuna vapauteen, on vain kasa typeriä lasten muovileluja.

Joten se on vapaus tai kuolema sitä yrittäessä. Kaksi vaihtoehtoa. Ei mitään muuta. Molemmissa hintana on aikalailla sama: kaikki.

Ehkä vuosien kuluessa löydät häpeän ja pelon alta vihasi ja voimasi. Se antaa sinulle sen vaihteen, jonka avulla uskot kykeneväsi puolustamaan itseäsi tarvittaessa ja repimään toisen ihmisen kappaleiksi.

Tämä on oudolla tavalla iso askel kohti luottamusta, koska kyky tappaa antaa turvaa silloinkin, kun ei ole ihan varma kannattaako luottaa vai ei. Ei halu, mutta kyky siihen.

Kun olet ihminen joka on saanut osakseen vain nöyryyttämistä, ainoa turva mihin oikeasti voi luottaa on se, että voi tarvittaessa olla sellainen ihminen, jota ei kannata nöyryyttää.

Jos asiat menee vituksi, tiedät, että sillä on korkea hinta kaikille osapuolille. Tällä kertaa et joudu alistumaan ja nöyrtymään vaan mieluummin kuolet.

Ehkä opiskelet ihmisyyttä ja yrität ymmärtää ihmisten toimintaa paremmin. Rakennat itsellesi hyvin selkeän käsityksen siitä mikä ihmistä ohjaa. Tutustuessasi omiin pimeisiin puoliisi, ymmärrät, että ihan samat vaihteet löytyvät myös muista.

Sillä erolla, että sinä olet sen puolen kanssa ystävä, muut eivät edes halua tietää sen olemassaolosta.

Kun olet saanut kykysi tuhota ja puolustaa itseäsi takaisin, alat vähitellen ottamaan suurempia riskejä ihmissuhteissa. Tämä johtaa omanlaisiin ongelmiin, koska kykysi tuhota meinaa aktivoitua varsin oudoissa paikoissa. Et ole koskaan ihan varma onko nyt kyseessä harmiton kiusoittelu vai yritys alistaa.

Kävelet pois monista tilanteista pienentääksesi riskiä. Joudut jättämään taaksesi ihmissuhteita. Ei ehkä enää niinkään sen takia, että pelkäisit muita ihmisiä. Vaan siksi, että pelkäät itseäsi. Pelkäät sitä, että kontrolli pettää jos rasitustaso muuttuu liian suureksi. Tällä kertaa itse ei ole uhrin asemassa. Jos päästät itsesi irti, et tiedä mitä tapahtuu.

Ehkä istut asunnollasi vuoden yksin ja annat itsesi jäsentää itsesi uudelleen. Luovut monista kainalosauvoista ja apurattaista, jotka ovat tuoneet sinut tähän asti. Kurssit, terapiat ja terapeutit jäävät taakse. On helpompaa mennä yksin. Istua kivun kanssa. Puhua itselleen. Kirjoittaa.

Niinhän se sanontakin menee. Jos haluat mennä nopeasti, mene yksin. Jos haluat mennä pitkälle, mene yhdessä.

Toinen ihminen voisi helpottaa prosessia ja auttaa, mutta toteat, että ehkä on helpompaa tehdä tämä kohta matkasta täysin yksin. Vähemmän taistelua luottamuksen ja epäluottamuksen kanssa. Ei tarvitse pelätä itseä ja omia tekosiaan. Ei tarvitse pelätä muita. Ennakoida ja kontrolloida.

Ei selityksiä. Vain tekoja.

Joten annat yksinäisyydessäsi kaiken virrata lävitsesi: raivon, syyllisyyden, inhon, ahdistuksen, pelon ja häpeän. Lillut milloin missäkin mielentilassa kuukausitolkulla, vain saadaksesi selville mistä on kysymys.

Kestät tunnetiloja joita olet vältellyt koko ikäsi. Välillä varmana siitä, että niihin kuolee.
Tunteet polttavat sisälläsi kuin kemiallinen polttohaava. Mutta niihin ei kuole.

Siunaus ja kirous samassa paketissa. Tuska osoittaa oikeaan suuntaan.

Kuten jo joskus aikoinaan kirjoittelin: Kipu on väistämätöntä, kärsimys vapaaehtoista. Tietysti jos kivussa riutuu yli vuoden niin onhan se melkoista kärsimystä. Mutta eniten sitäkin aiheuttaa itselleen vastustamalla prosessia.

On ymmärrettävä, että jos esimerkiksi 30 vuotta kerää roskaa reppuunsa, sen tyhjentäminen vie aikansa vaikka polttouuni olisi täydellä teholla.

Onneksi yksin ollessa ei tarvitse selittää toisille sitä mitä kokee. Ei tarvitse tuhlata energiaa teeskentelyyn, mihin ei juuri nyt kykene. Ei tarvitse huolehtia muista tarpeista kuin omistaan.

Kun poltat itsesi tomuksi kaikilla niillä aseilla mitä pakista löytyy, ymmärrät itsestäsi yhden asian: Kestät aivan saatanallisen määrän rasitetta.

Tämän perinpohjainen ymmärtäminen antaa sinulle kummallisen lahjan. Tiedät, että pärjäät yksin. Pärjäät todella hyvin.

Ja tämä oivallus vapauttaa sinut ihmissuhteiden pakosta. Ei täysin, mutta ainakin tiettyjen ihmissuhteiden pakosta.

Paradoksaalisesti, tämä vapauttaa sinut ottamaan suurempia ja suurempia riskejä ihmissuhteissa. Koska nyt voit riskeeraa myös sen, mikä joskus tarkoitti hylätyksi tulemista ja kuolemaa: Eli voit riskeerata sen ihmissuhde jatku. Voit etsiä jonkun toisen ihmisen tarvittaessa.

Voit laittaa itsesi etusijalle. Myös silloin, kun et ole täysin vahvimmillasi. Puolustat itseäsi myös silloin, kun olet haavoittuva ja heikoilla. Kaiken lisäksi puolustat itseäsi kohtuullisesti. Niin, että rajat pysyy ja toisten rajoja ei tarvitse rikkoa turhaan.

Ei tarvitse tappaa toista saadakseen hänet lopettamaan. Voi vain kertoa, että nyt olisi hyvä aika keventää otetta.

14 vuotta aikaa, ajattelua, työtä ja kymmeniä tuhansia euroja maksaneen prosessoinnin tuloksena olet viimeinkin siinä pisteessä missä haluat olla: Kotona itsessäsi.

Toki koti on vielä suurilta osin raunioina, mutta jälleenrakennus voi alkaa. Onneksi tiedät yhden asian tiedät tässä vaiheessa täysin varmasti:

Vaikka et juuri nyt osaisi rakentaa jotain, sinulla on kyky ottaa selvää miten se tapahtuu.

Kun tiedät miten jonkin asian voi tehdä ja haluat tehdä sen, mikään voi pysäyttää sinua. Olet lähes epäinhimillisen määrätietoinen kaiken kokemasi jälkeen. Olet osoittanut itsellesi, että loppujen lopuksi ja kaiken kokemasi jälkeen, olit aavistuksessasi oikeassa.

Yksin ja oikeassa. Oikeassa, raadeltuna ja rehellinen itselleen.

Löysit perille vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Et uskonut kauniita valheita, et tyytynyt, et ryhtynyt syöttämään itsellesi valmiiksi pureksittua paskaa. Et mennyt osaksi jonkin toisen valmista suunnitelmaa ja jäänyt jonkin ideologian vangiksi.

Et luonut keinotekoista rauhaa tai liittoa, vaan tartuit miekkaan uudelleen ja uudelleen.

Taistelit itsesi ulos valheiden verkosta ja olet vapaa. Uskoit itseesi ja se kannatti. Matkalla rakensit itsellesi ne voimavarat mitä sisäisen paholaisen kanssa toimeen tulemiseen tarvittiin.

Teistä tuli jopa jonkinlaisia ystäviä. Sillä hän on ollut sinun paras personal trainerisi. Lakkaamaton piinaaja.

Ehkä nykyisin luotat toisiin ihmisiin siinä mielessä, että he eivät aktiivisesti yritä vahingoittaa sinua tai juoni pääsi menoksi. Jos näyttää joskus siltä, yleensä kyseessä on inhimillinen väärinkäsitys. Pieni määrä vainoharhaisuutta on sinusta ihan hyvä juttu. Se auttaa näkemään asioita, jotka voisivat mennä pieleen. Ottamaan ne huomioon.

Ja ehkä tärkeintä on luottaa siihen ainoaan ihmiseen, johon oikeasti voi luottaa: Sinuun itseesi.

Se on ainoa henkilö, joka oikeasti voi tietää, mitä sinä kaipaat juuri nyt. Se on ainoa henkilö, joka voi hankkia sinulle ne asiat mitä haluat ja rakastaa sinua myötä- ja vastoinkäymisissä.

Kaikki muu on tilapäistä, toki oma elämäkin on. Se vain on mukana sen aikaa, kun tämä juttu on voimassa.

Vieläkin ajoittain tunnet silmitöntä raivoa, koska tuntuu siltä kuin sinulta olisi ryöstetty kymmeniä vuosia elämästäsi. Sinulle on valehdeltu niillä samoilla valheilla millä ihmiset onnistuvat valehtelemaan itselleen ja millä heille on valehdeltu.

Ainoa ongelma oli se, että jokin sinussa tiesi, etteivät ne valheet ole totta. Ne eivät kestäneet tarkastelua.

Ehkä toivot vieläkin muutamille ihmisille loppuelämän mittaista kärsimystä ja hyvää matkaa helvettiin sen kärsimyksen jälkeen. Et aktiivisesti, mutta ajoittain. Tiedät, etteivät ne välttämättä tahallaan mitään tehneet, vaan lähinnä siksi, että ovat tiedostamattomia idiootteja.

Silti voisit leimata ne yksisuuntaiset matkaliput ikuiseen kärsimykseen. Sellaista se on. Inhimillistä.

Voi olla, että jonakin kauniina päivänä heidän rakentamat kauniit valheet väistämättä sortuvat ja elämä tulee noutamaan erääntyneen velkansa. Se näyttää entropian mahtavan voiman ja muistuttaa ihmiselle kuinka hauras olento oletkaan tämän kaiken keskellä.

Kuinka heikko, avuton, yksin ja peloissaan ihminen onkaan, kun hän pakon edessä lähtee matkustamaan sinne, missä sinä olet jo käynyt.

Uskovaiset pelkäävät helvettiä, henkiset ihmiset ovat jo käyneet siellä. Osa jopa viihtyy liekkien lämmössä.

Kaikkea tätä odotellessa, sinä rakennat oman elämäsi uudelleen. Sillä paras kosto kaikesta ei ole aina se, että antaa samalla mitalla takaisin. Vaan se on se, että unohtaa ja rakentaa itselleen sellaisen elämän mitä haluaa elää.

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

”When you truly don’t care what the fuck anyone thinks of you, you have reached a dangerously awesome level of freedom”

Ja niin.

Sellainen mielikuvitusmatka se. Onhan se mahdollista, että jollekin olisi käynyt noin oikeasti.

Hyvää alkavaa syksyä.

Kommentit