Oli helpompaa kirjoittaa ennen. Silloin kun luuli vielä, että tietää jostain jotain. Nyt ymmärtää, että mitä tahansa sanoo, se on vain pieni palanen monimutkaisen kokonaisuuden nurkasta. Voin raportoida sen, miltä se tällä hetkellä näyttää tästä näkökulmasta, mutta kohta sekin muuttuu tai sillä ei ole erityisemmin väliä.

Ei minulla ei ole mitään oikeaa mielipidettä mistään, mutta voin ottaa minkä kannan tahansa ja puolustaa sitä varsin vakuuttavasti. Joskus teen näin viihdyttääkseni itseäni. Nautin provosoinnista ja en tiedä meneekö se piirre mihinkään minussa. Monet hyvät keskustelut ovat myös alkaneet onnistuneesta provosoinnista.

Tajuan myös olevani monilta osin emotionaaliselta kehitykseltä vajavainen kakara, joka vain yrittää pärjätä selviytymiskeinojensa kanssa jotenkin tässä maailmassa. Ne keinot ovat kyllä erinomaisia ja varsin kekseliäitä, mutta kun ei juuri nyt ole niin suuri tarve taistella ja selviytyä, niille ei ole käyttöä.

Ne sopivat itsensä puolustamiseen, mutta jos en koe tarvetta puolustaa itseäni, niin se on vähän turhaa.

Olo on kuin miehellä joka olisi panostanut miekkailuun koko elämänsä ja sitten on aika heittää miekka nurkkaan ja tehdä jotain muuta. Mitä muuta? En minä tiedä oikein mistään muusta mitään.

Voisin kyllä kirjoittaa erinomaisen ja käytännönläheisen oppaan psykologisesta väkivallasta ja siitä miten voit rusikoida lapsesi/kenen tahansa sinusta riippuvaisen ihmisen psyykettä kuin muovailuvahaa. Ja se lapsi kyllä taipuu ja suurin osa loppuelämäksi. Sitten me kuvittelemme olevamme tuo ihminen, jota meille on peilattu takaisin.

Kaikki ei huomaa asioita mitkä jäi peilaamatta tai asioita jotka on peilattu takaisin vääristyneesti. Me ihmiset näemme itsemme toisten kautta ja olemme olemassa persoonina suhteessa toisiin. Tämä avaa mahdollisuuden portit ihmisen nostamiseen tai tuhoamiseen.

Harva alkaa reboottaamaan koko ohjelmointiaan samalla tavalla, kuin minä olen tehnyt. En tiedä kuulunko kategoriaan erityisherkkä, mutta se on todennäköistä. Olen erinomainen poimimaan kaikenlaiset tunteet ympäristöstäni, vaikkakin ennustan niiden tarkoitusperät monesti huonosti. Väsyn sosiaalisuuteen nopeasti ja en pidä hallitsemattomasta määrästä ärsykkeitä, koska rekisteröin ne helposti ja ne haittaavat minua.

Moni ajattelee automaattisesti, että ihmisen tarkoitusperät eri toiminnoille on hyvät. Minä ajattelen lähes aina päinvastoin ja joudun tietoisesti kääntämään oman laivani.

Lapsena herkkyys on aiheuttanut sen, että en ole varastoinut kehooni pelkästään omia tunteita vaan myös muiden sielunelämää ympäriltäni. Tuntuu kuin olisin imenyt kaikkien historian itseeni, kuin sieni ja elänyt jotain tapahtumia läpi tunnetasolla, joita en ole edes kokenut itse. Olen vaistonnut sen mitä minulta odotetaan ja yrittänyt sopeutua siihen, kunnes kaikkien erilaisten odotusten ristiriidat tulivat mahdottomaksi kantaa ja väsyin.

Kukaan ei kysynyt mitä minä ajattelen tai asiasta tunnen. Joten en ikinä pitänyt tätä asiaa merkityksellisenä kysymyksenä. Ei sillä ollut väliä. Paitsi nyt kysyn sitä itse itseltäni ja puolustan tilaani tutkia asiaa fanaattisesti. Enkä yhäkään ole kovin varma, mitä joistakin asioista ajattelen ja tunnen, mutta yritän ottaa selvää.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, voin ottaa minkä näkökulman tahansa ja teeskennellä, että se on totta. Minun on vaikea ottaa kantaa mihinkään, koska voin kuvitella olevani kuka tahansa ja omistaa hetkellisesti hänen arvomaailmansa. Yritä tässä sitten selvittää mitä mieltä itse voisin olla. Tai päättää, että juuri tämä näkökulma on kaikista tärkein ja tämän takana seison.

Jotenkin tuntuu, että sitä muuttuu jo 32-vuotiaana melkoisesti ehkä-mieheksi ja sieltä käsin on vähän vaikeaa muuttaa maailmaa mitenkään. Ei kykene minkään sortin fanatismiin, koska mikä tahansa maailmankatsomus kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Paitsi, ehkä se, että me ihmiset ollaan täällä jossain avaruuden nurkassa ja eipä meillä kovin paljon muuta ole, kuin tämä yksi planeetta ja toisemme. Eikä kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen, mutta olisi hyvä oppia sietämään erilaisuutta ja löytää jonkinlainen kauhunsekainen kompromissi sieltä välimaastosta.

Jos sitä opettaisi dialogin perussäännöt jokaiselle ihmiselle maailmassa, sillä päästäisi pitkälle. Minä käyn dialogia lähinnä päässäni, koska sinne on helpompaa luoda hahmoja, jotka osaavat perussäännöt jo valmiiksi.

Ja arjessa minun on hauskempaa provosoida, kuin käydä oikeaa keskustelua. Ehkä odotukseni toisten ihmisten suhteen ovat liian matalat.

Taidanpa kirjoittaa seuraavaksi dialogista jotain.

Kommentit