En tiennyt milloin kirjoittamisesta tuli ylin ystäväni. En olisi voinut ennustaa sitä ikinä. Äidinkielen opiskelu oli mielestäni tylsää pakkoa. Välttämätön paha. Mekaanista lähestymistä kirjoittamiseen. Kirjoittamisen tekniikkaa. Paljon vastauksia kysymyksiin mitä ja miten.

Ei koskaan miksi. Se syy tehdä yhtään mitään jäi puuttumaan.

Lukion arvosanat pyörivät siellä jossain seiskan tiimoilla. Äidinkielestä kirjoitin b:n tai a:n. En vieläkään osaa monia kieliopillisia monimutkaisuuksia ja lauserakenteetkin ovat luultavasti perseestä. Kun aloin irccaamaan joskus yläasteella, pääsin eroon yhdyssanavirheistä. Se vittuilun määrä mitä niistä sai osakseen, teki tehtävänsä.

Vaikka olen virallisesti täysin epäpätevä kirjoittamaan mitään, kirjoitan silti työkseni. Kirjoitan vapaa-ajalla blogiini, mutta eniten kirjoitan vain itselleni. Kaadan alitajuntani macbookkini näytölle ja tuijotan sitä kuin se olisi jonkun ulkopuolisen sanomaa.

Tällä tavalla olen kasvattanut omaa tietoisuuden tasoani merkittävästi. Ihan vaan kirjoittamalla oman mieleni rakenteet paperille ja tuijottamalla niitä. Kun asioita katsoo riittävän pitkään, ne alkavat menettämään otettaan.

”Eihän tuo ole minä. Tuo on vain jokin ajatus tai uskomus, joka tulee jostain. Ei se pidä paikkaansa. Ei ainakaan enää. Miksi helvetissä edes yrittäisin pitää tuota totena?”

Olen kirjoittanut luultavasti 20 blogitekstiä joita en koskaan julkaise. Pituudet vaihtelevat jossain 2000 – 5000 sanan välillä. Olen kirjoittanut ne yleisöä ajatellen. Olen jopa oikolukenut niitä ja hinkannut ne julkaisukuntoon.

Kun julkaisun aika on viimein tullut, olen huomannut, että se kirjoittaminen oli se juttu, ei se julkaiseminen. Minulle on ihan sama lukeeko niitä kukaan itseni lisäksi. Vain se tunne, että joku saattaisi lukea, jos julkaisisin, riittää.

Kaiken lisäksi julkaiseminen voi olla epäviisasta senkin takia, että tekstin sisällöt ovat niin murskaavaa todellisuuskatsausta, että muidenkin ihmisten tärkeinä pitämät kauniit valheet ja elämän peruspilarit saattavat mennä palasiksi. En tiedä palveleeko se mitään tarkoitusta, jos niitä potkii nurin aktiivisesti.

Kirjoittaminen on ollut minulle yksi tärkeimmistä avaimista vapauteen, kun olen murtautunut ulos solmuun vedetyn mieleni vankilasta.

Jos ajattelen mieleni jäävuorena, pinnalla näkyvä osa on se, mistä olen tietoinen. Se osa mitä voin tarkastella ja tutkia. Pinnan alla on kaikki alitajuiset automaattiset prosessit mistä en ole tietoinen. Jos näkisin koko jäävuoren, ymmärtäisin kaikkien asioiden yhteyden.

Kirjoittamisprosessi on se, millä olen laskenut veden pintaa ja nostanut jäävuorta näkyviin enemmän ja enemmän.

Ensin kirjoittaminen ei ole vaikuttanut mihinkään, koska vettä on ollut niin helvetisti. Mutta lopulta jäävuoren pohja on osunut kiinteään maahan ja kirjoittamistyöni on alkanut vaikuttaa kunnolla. Veden pinnan laskiessa jäävuorta on tullut näkyviin enemmän ja enemmän.

Mitä enemmän jäävuori on näkyvissä, sitä enemmän aurinko sulattaa sitä ja siitä tulee osa isoa lätäkköä.

Aivan kuin minulla olisi käytössäni, joku tuntematon terapeutti joka aina jaksaa kuunnella jorinoitani. Aina ymmärtää. Kärsivällisesti odottaa, että tulen omiin johtopäätöksiini. Jos olisin kirjoittamiseni sijaan istunut jossain tapaamisissa selittämässä itseäni, aikaa olisi mennyt luultavasti 10 vuotta.

Itselleni voin kirjoittaa niin paljon kuin haluan. Niin paljon kuin sormet, silmät ja perse kestävät tätä näppäimistön hakkaamista. En hakkaa näppäimistöäni perseellä tai silmilläni. Toisilla tuijotan näyttöä ja toisen päällä istun. Yritä päätellä miten päin homma menee.

Työkseni kirjoittelen copya. Myyvää tekstiä. Se on melkoista tiedettä ja taidetta samassa paketissa. Kuinka ilmaista asia niin, että ihminen uskaltaa luopua rahoistaan ja kokee sen tekemisen itselleen hyväksi? Miten kertoa jostakin niin, että se näyttää mahdollisimman houkuttelevalta. Miten kertoa salakavalasti, että ostamatta jättäminen johtaa maanpäälliseen helv….

…Hyötyjen menettämiseen.

Kun pakettiin yhdistää teknistä osaamista, matematiikkaa ja ymmärrystä ihmisen psykologiasta, voi interwebin ihmeelliseen maailmaan pystyttää melkoisia myyntimasiinoita. Niiden puksuttaessa euroja kilahtaa tilille tasaiseen tahtiin. Toki tämä pystyttäminen on niin työlästä, ettei rakentaminen tietyille markkinoille vain kannata. Työ ei maksa itseään koskaan takaisin, vaikka jokainen potentiaalinen asiakas ostaisi tuotteen.

Olen kirjoittanut myös kirjan. Toki siinä oli yhtiökumppani apuna, enkä voi ottaa kaikkea kunniaa itselleni Kirjan oli tarkoitus tulla pihalle jo alkuvuodesta, mutta eihän asiat niin naiivisti mene. Kaikenlaista taittoa, oikolukua ja ties mitä paskaa oli vielä jäljellä.

Kirja ottaa kantaa yhteen kummastukseen Suomessa. Yrittäjyysmyönteisyyttä on paljon, yrittäjyyttä ei niinkään. Kirjan pointtina on ravistella mielenmalleja asiaan liittyen. Näyttää, että sitä omaa juttua voi kokeilla panttaamatta omaa taloaan ja vetämättä itseään korvia myöten velkoihin.

Oikeastaan kirja viihteellisesti kirjoitettu on järjenkäytön käyttöopas. Kirjan nimi on sopeutumattomat – tee intohimostasi tai osaamisestasi menestystarina.

Kirjoittaminen oli se helppo osuus. Kaikki muu on kummallista säätöä mihin ei oikein riitä mielenkiinto. Nyt uskallan sanoa, että kirja tulee ulos kohta. Jos elinkeinoni olisi kiinni kirjasta se varmaan valmistuisi nopeammin. Nyt kirja on ollut vain yksi harrasteprojekti muiden joukossa ja aktiivisuus asian suhteen sen mukainen.

On jotenkin yllättävää kuinka vähän merkitystä kirjan kirjoittamisella on minulle. Ehkä olen julkaisun jälkeen eri mieltä. Oikeastaan olen aika varma, että tämä on vain välttelykeino. Ehkä jossain sieluni nurkassa kirjan kirjoittaminen on minulle iso asia.

Luultavasti asia on niin, että kirja on minulle iso juttu ja siksi olen selittänyt asian itselleni pieneksi jutuksi.

Pala jäävuorta loksahtaa taas näkyviin. Vitun kirja.

Olen joskus kuullut sanonnan, että kirjoittaminen on ajattelun korkein muoto. Tätä mietelausetta voisi tarkentaa.

Kirjoittaminen voi olla papukaijamaista muiden toistelua ja kopioimista. Yllättävän moni hyvin koulutettu ihminen tekee juurikin tätä.

Kirjoittaminen voi olla ajattelun muoto. Ajattelu voi olla myös täysin paskaa ajattelua, mutta ajattelua kuitenkin. Jostain on aloitettava.

Muille kirjoittaminen on selkeän ajattelun yritys. Pakko tarkentaa ajatuksiaan, että niitä jaksaisi joku muukin lukea.

Muille kirjoittaminen niin, että ihmiset lukevat kirjoituksen loppuun, on selkeän ajattelun muoto.

Muille kirjoittaminen niin, että ihmiset lukeva kirjoituksen, tuntevat jotain ja tekevät tunteen takia jotain käytännössä, on korkeatasoisen ja selkeän ajattelun valjastamista vaikuttamiseen. Silloin voidaan puhua vaikutusvallasta.

Riittävästi vaikutusvaltaa ja voi siirtää vuoria. Kynä on miekkaa mahtavampi. En tiedä mitä mahtavampi läppäri, internetyhteys ja blogi sitten on, mutta kai tässä leikkii tietämättään jonkinlaisella ydinaseella.

Onneksi on kissavideot, niin ei tarvitse huolehtia tästä asiasta. Ihmisten huomio on jossain muualla.

Lopetan tämän tekstin tyylikkäästi itseäni fiksumman ihmisen sanomisiin.

”Älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä meillä on ihan kylliksi. Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin kuumaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä.”

-Mika Waltari