Pelaan sulkapalloa semiaktiivisesti. Kuljen pelipaikalle metrolla ja tämä on lyhyt tarina eräästä tapauksesta mikä syystä tai toisesta jäi mieleen eräältä matkaltani.

Metrotunneliin laskeudutaan pitkin rullaportaita. Portaat ovat pitkät. Jos haluaa edetä nopeasti, valitsee vasemman laidan portaista ja voi ohitella niitä, jotka vain päättävät seisoa portaissa. Portaat kun kulkevat automaattisesti eteenpäin. Perille pääsee tekemättä mitään, mutta se vie hiukan kauemmin.

Minulla oli hoppu, niin valitsin vasemman ohituskaistan. Oikealla puolella portaiden alapäätä seisoi mies. Mies oli tummahipiäinen, hänellä oli nahkatakki ja iso puinen risti kaulassa.

Mistä tiedän, että hänellä oli iso puinen risti kaulassaan?

Koska ohittaessani miestä, hän kääntyi ja ”leikillään” löi minua koukulla kohti päätä. Pysäyttäen iskunsa reilusti ennen osumaa ja kohottamalla kätensä ilmaan sen jälkeen, kuin antautuakseen.

”Lyön sinua, eiku en sittenkään, vitsi vitsi” – tyyppinen pantomiimiesitys.

Tämä vaikutti joltain oudolta tavalta pilailla ja koko tilanne tapahtui niin nopeasti, etten oikeastaan rekisteröinyt asiaa. Mietin, että mitä helvettiä ja ohitin koko asian olankohautuksella. Päästyäni alas, siirryin metroon. Koko tapahtumassa oli jotenkin epätodellinen sävy, kun kuuntelin vielä musiikkia laput korvilla.

Olisin varmaan unohtanut asian, jos tilanne olisi jäänyt siihen. Mutta ei. Mies ilmestyi samaan vaunuun metrossa. Tosin toiseen päähän vaunua. Itse olin toisessa päässä vaunua, seisomapaikalla oven edessä. Istun riittävästi muutenkin, niin mieluummin seison matkustaessani metrolla.

Mies siirtyi metronvaunun toisesta päästä oman vaununi päähän. Hän tuli seisoskelemaan parin metrin päähän minusta ja hänen takanaan oli häntä pitempi silmälasipäinen mies, joka tuijotti intensiivisesti kännykkää.

Tuijotin ristimiehen toimintaa uteliaana. Hän oli jotenkin kumman eloisa verrattuna kännykkää tuijottaviin zombeihin, mitä metrovaunu oli muuten täynnä. Hän ikäänkuin ”jammaili” seistessään metrovaunussa.

Jossain Sörnäisen aseman kohdalla metro pysähtyi ja metron ovet avautuivat automaattisesti. Näytti siltä, että mies ilmeisesti jatkaa matkaa metrolla, koska ei ollut aikeissa poistua.

Mutta ei.

Juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat, mies kääntyi ympäri ja sylki takana olevan silmälasipäisen miehen naamalle. Sitten hän hyppäsi metrosta ulos, ovien sulkeutuessa hänen takanaan.

Tämä itsessään oli aika hämmästyttävää toimintaa, mutta melkein enemmän minua hämmästytti se, mitä tapahtui kaiken tämän jälkeen. Tuntui siltä, kuin kukaan ei olisi rekisteröinyt asiaa minun lisäkseni. Mies jonka naamalle oli syljetty, pyyhki sylkeä naamaltaan inhoreaktion saattelemana, mutta palasi tuijottamaan kännykkäänsä 10 sekunnin jälkeen.

Kaikki jatkui aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja tuota… niin. En tiennyt oikein mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Jäin pohtimaan asiaa päiväkausiksi. Miten on mahdollista, että tilanne meni niin kuin meni?

Mies opetti minulle epähuomiossa erään tärkeän asian. Ketään ei oikeasti taida kiinnostaa se, että mitä teen. Jos toimii riittävän poikkeavasti ja ihmisillä ei ole valmista reagointimallia, he eivät reagoi oikein mitenkään. Tilanne tapahtuu ja se unohdetaan saman tien.

Itsekin ohitin leikkimielisen tyrmäyksen olankohtauksella ja naamalle sylkeminen ei tainnut aiheuttaa silmälasimiehessä yhtään mitään. Oikeastaan ketään ei näyttänyt kiinnostavan paskan vertaa mitä ympärillä tapahtuu.

Oletan, että tämä ristiretkellä ollut kaveri saa turpaansa jossain vaiheessa, mutta en voi varmuudella tietää.

Matrix bugaa, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota.

Kommentit