En tiedä sinun aivoistasi, mutta minun aivoni ovat kovin aktiivisia merkitysten etsimisen suhteen. Ehkä jopa hiukan yliaktiiviset.

Se johtuu siitä, että se merkitysmaailma mikä minuun ohjelmoitiin tai ohjelmoitui lapsena, oli typerä. Tarkoitan, että se oli typerä siinä mielessä, että se on aiheuttanut paljon pahoinvointia.

Tein vuosia töitä itseni kanssa vaihtaakseni äidinmaidossa saadun merkitysmaailman tilalle jotain muuta. Saadakseni sen sanelemat ehdottomuudet joustamaan ja elämän virtaamaan itsessäni.

Se on ollut elämäni vaikein ja kivuliain reissu.

Ei ole helppoa päästä käsiksi materiaaliin ja niihin johtopäätöksiin, mitä on luonut joskus 0-3 vuotiaana. Eikä ole myöskään helppoa tuntea niitä tunteita, jotka jäivät tuntematta sen takia, että nuo johtopäätökset olivat liian tuskaisia pienen lapsen hermostolle.

Työskentely on vaatinut aikaa, rahaa, kivunsietokykyä ja yksinäisyyttä.

Kaiken tämän seurauksena minulle on tullut kummallinen suhtautuminen omaan todellisuudentajuuni. Se on itseään kyseenalaistava prosessi.

Vaihdan asioiden merkityksiä lennosta. Kokeilen erilaisia vaihtoehtoja ja selitysmalleja monille eri ilmiöille. Voin olla sataa eri mieltä samasta asiasta, sitoutumatta niistä oikein mihinkään.

Voin väittää jotain, uskomatta siihen itsekään.

Riittävästi jatkettuna tämä polku voi viedä melkoisen tyhjiön äärelle. Jos mikään mitä ajattelen, koen tai tunnen, ei ole muuta kuin mieleni tuotosta, niin mitä ihmettä jää jäljelle?

No ei paljon mitään.

Paitsi jokin kokemassa omaa ajatteluani. Tämä jokin on ilmeisesti tietoisuus. Ajatteluni tapahtuu jonkinlaisen tietoisuuden sisällä, mutta ymmärrykseni tietoisuudesta on kovin rajallinen. En tiedä mikä se on.

Sen väitetään olevan jonkinlainen meitä kaikkia yhdistävä asia, mutta en voi ikinä varmistua siitä, oletko sinä tietoinen vai etkö ole.

Etkä sinäkään voi olla varma, onko oletettu minä nyt kirjoittanut tämän tekstin vai en. Voi olla, että olen yksinäinen hullu kuvittelemassa koko tuntemani maailmankaikkeuden. Eikä sitä oikeasti ole olemassa.

Voi olla, että sinä oletkin se hullu joka kuvittelee tämän maailmankaikkeuden ja minut kirjoittamassa blogitekstiä sinun luettavaksesi.

Voihan se olla, että olet kuvitellut minun olemassaoloni ja sen takia tämä teksti on olemassa. Mikään ei ole poissuljettua. Ehkä olen tietoinen sinun takiasi.

Oletetaan nyt kuitenkin, että ajatteluni tapahtuu tässä ihmiskehossa. Kehossa, johon tietoisuuteni ja ajatteluni on ainakin toistaiseksi jotenkin sidoksissa.

Ihmiskehoni liikkuu täällä sijainnissa mitä voisimme kutsua todellisuudeksi. Todellisuudessa näyttää olevan tiettyjä toistuvia vakioita, kuten esimerkiksi painovoima.

Voin antaa painovoimalle minkä merkityksen hyvänsä, mutta se näyttää silti toimivan samalla tavalla. Vain oma suhteeni painovoimaan muuttuu annetun merkityksen mukana.

Voin vihata painovoimaa. Voin rakastaa painovoimaa. Voin olla kiitollinen painovoimasta.

Painovoima silti vain näyttää olevan. Mielipiteeni tai antamani merkitys asialle ei muokkaa sen toimintaa. Tai ainakaan toistaiseksi ei ole muokannut.

Näiden vakioiden etsiminen on minulle kiinnostavaa puuhaa. Mikä on oikeasti vakio? Mikä on jonkinlainen laki tai sääntö, joka ei muutu miksikään minun mielipiteestäni huolimatta.

Mikä minussa on sellaista, joka ei muuta muotoaan merkitysten muuttuessa? Mikä ihmisissä yleisesti ottaen on jotain sellaista?

Millaisia rajoitteita havaintojärjestelmäni aiheuttaa? Näenkö ja koenko minä edes riittävästi asioita päätelläkseni mistään ilmiöstä yhtään mitään?

Onko mikroskooppi jo lähtökohtaisesti täysin susipaska todellisuuden tutkimukseen.

Monien tutkimusten mukaan kyllä. Järjestelmä heittää aivan lukemattomilla eri tavoilla.

Merkitykset ovat mielenkiintoisia. Ne ovat eräänlaisia raameja ja kehyksiä, mitä me annamme asioille. Laatikoita mihin pudottelemme asioita. Tämä on tätä ja ei tuota toista.

Raamit muodostavat kokemuksestamme paljon. Niistä ei oikein meinaa päästä eroon. Meditoimalla voi ymmärtääkseni saavuttaa suoran kokemisen tilan jossa raameja ei aseta automaattisesti. Mutta aikalailla muuten raamien kanssa on melkein väkisinkin tekemisissä.

Ehkä tärkeintä on ymmärtää, että oli raami kuinka toden tuntuinen hyvänsä, se ei välttämättä ole totta.

Jos se ei ole totta, niin se on jotain muuta. Se voi olla esimerkiksi illuusio.

Jos se on illuusio ja tilalle voi vaihtaa paremman illuusion. Silti voi säilyttää raamina sen, että kyseessä on vain illuusio.

Sitten tajuaa elävänsä jonkinlaisessa jatkuvasti muuttuvassa virtuaalitodellisuudessa. Avaimet virtuaalitodellisuuden hakkerointiin on jokaisen meidän sisällä.

Kysymys on siitä, haluaako niitä avaimia etsiä vai ei.

Kommentit