”Tieteellinen realismi on tieteenfilosofinen näkemys, joka korostaa tieteen merkitystä todellisuuden kuvaamisessa. Sen mukaan tieteen teorioiden kuvaama todellisuus on tosi todellisuus, sellaisena kuin se on.”

Jo lähtökohtaisesti sana realismi on hiukan ongelmallinen. ”Realismia” kaiken lisäksi näyttää olevan aika pirun montaa sorttia.

Tälläkin hetkellä tehdään tutkimusta, jonka hypoteesi on, että ehkä todellisuudentajumme on yksinkertaisesti väärä. Kvanttifysiikka ymmärtääkseni tarjoaa ilmiöitä, jotka menevät aika paljon peruslogiikan ulkopuolelle.

Ehkä realismi itsessään on hiukan epärealistinen ajatus.

Esimerkiksi syyn ja seurauksen laki on mielenkiintoinen. Jos unohdamme hetkeksi ymmärryksemme ajasta, emme voi oikeastaan sanoa, että kumpi aiheutti kumman.

Oliko syy seuraus vai seuraus syy. Eikä tässä edes oteta huomioon niitä kaikkia muita lukemattomia tekijöitä jotka vaikuttavat. Ja joita emme havaitse.

En mene sen enempää abstraktiomasturbaatioon, vaan kohti käytäntöä. Radikaali realismi on minulle toimintaperiaate. Se on pyrkimystä sitä kohti, että todellisuudentajuni ja ymmärrykseni maailmasta olisi mahdollisimman tarkka.

Ensimmäinen asia joka tässä täytyy ymmärtää on se, ettei se voi koskaan olla tarkka. Ihmisen evoluution kannalta on ollut parempi vaihtoehto, että me pystymme pettämään itseämme mahdollisimman monilla eri tavoilla. Se on pitänyt meidän paremmin hengissä.

Tätä on ilmeisesti voitu testata erilaisilla tietokonesimulaatioilla. Realismiin nojaavat ihmispolot eivät selviä evoluutiomyllyssä kovinkaan hyvin.

Luultavasti siksi, että mitä tarkemmin hahmottaa ne kaikki tavat millä henki voi lähteä, sitä todennäköisemmin jää luolaan kuolemaan nälkään. Tämä on arvaus.

Joten ole mieluummin pessimisti tai optimisti. Radikaali realismi on niille jotka eivät halua geenejään jatkoon. Realisti saattaa olla myös tahtomattaan optimisti siinä mielessä, että uskoo realismin olemassaoloon.

Tai pessimisti, riippuen siitä kuinka kiva paikka tämä oletettu todellisuus sitten on. Kivaakin voi mitata niin monesta eri näkökulmasta, että adjektiivi on oikeastaan turha.

Miksi ihmeessä?

Olen kohtalaisen käytännöllinen tiedemies kaikessa mitä teen. Olen testannut pessimismiä ja optimismia monissa eri muodoissaan. Kumpikin vaihtoehto näyttää synnyttävän vain erilaisen kärsimyksen kehän. Ainakin minulle.

Joten olen päättänyt yrittää tuijottaa kolikon molempia puolia ja kylkeä yhtä aikaa, parhaan kykyni sallimissa rajoissa. Kolikkopino on loputon.

Radikaali realismi vaatii onnistuakseen uteliaisuutta. Uteliaisuutta etsiä asioita, joita ei onnistu parhaallakaan kyvyllään kumoamaan. Sitten, kun näitä asioita on riittävästi, niiden avulla voi alkaa suunnistamaan ”todellisuudessa”.

Se vaatii myös radikaalin annoksen tietoisuutta. Tietoa siitä mitä tietää ja mitä ei tiedä. Tietoa siitä, että missä oma kyky arvioida omaa tietämystään todennäköisesti heittää aivan helvetisti harhaan.

Ennen kuin alkaa heilutella mikroskooppia nimeltä ihmisen havaintojärjestelmä, tulisi ymmärtää, että millainen laite on kyseessä. Ennen kaikkea: millainen laite juuri minä olen? Olenko jotenkin erilainen kuin nuo muut mikroskoopit mitä kävelee vastaan?

Pelkästään tämä osuus voi viedä koko elämän ja 99% eksyy matkalla pahasti. Mikroskooppi sotkeutuu itseensä, itseä tarkastellessa.

Radikaalin realismin paras anti on se, että elämä alkaa taas ihmetyttää. Maailmankaikkeus avautuu erilaisten mahdollisuuksien valtavina potentiaaleina. Huomaa olevansa pieni lapsi, valtavan mahdollisuuksien hiekkalaatikon laidalla.

Toki lääkkeillä on sivuvaikutuksensa. Näitä sivuvaikutuksia me emme yleensä halua. Roskakoriin on lähes välttämätöntä heittää tarve olla oikeassa ja varma.

Kaikenlainen varmuus yhtään mistään on myrkkyä radikaalille realismille.

Rakkaudesta epävarmuuteen.

Minä en halua määritellä radikaalia realismia oikein mitenkään tässä vaiheessa. En itsekään ole täysin varma mistä on kysymys ja onko kysymys yhtään mistään.

Kyseessä on epätieteellinen pseudotermi ja jos se on määritelty jossain todella tarkkaan, en tarkoita sitä. Tarkoitan jotain muuta.

Voi olla, että määrittelemällä asian tarkkaan, epähuomiossa tapan sen potentiaalin olla jotain hienoa.

Jos jotain osviittaa asiasta pitää antaa, niin ehkä annan tämän kysymyksen. Kysymys on seuraava:

”Miten voin olla varma oikeastaan yhtään mistään. Jos luulen olevani varma jostain, voinko jotenkin kokeilla asiaa tappamatta itseäni prosessissa?”

Itsensä tappamattomuus on hyvä periaate siinä mielessä, että sitten voi jäädä analysoimaan kokeidensa tuloksia.

Kun tätä kysymystä soveltaa riittävästi kaikkeen mitä kokee, edessä voi olla psykoosi tai pari. Tai ”henkinen kokemus”. Taudinkuvaus on aikalailla sama, riippumatta sitä mitä määritelmää käyttää.

Kun kyseenalaistaa rakenteet, jotka ylläpitävät omaa perusturvallisuutta, edessä voi olla vapaapudotus kuolemanpelon äärelle.

Sitä vuoristorataa on vaikea suositella.

Joku idiootti joskus keksi hienon filosofisen heiton, joka kuului seuraavasti ”ajattelen, siis olen”. Siinä on kyllä kehäpäätelmän aatelia. Kyseessä saattaa olla jopa yksi tyhmimmistä asioista mitä olen ikinä kuullut.

Valaistuneilla ihmisillä on vähän samankaltaisia ongelmia. Mistä helvetistä voisit päätellä olevasi valaistunut. Voit käyttää mittatikkuna omaa kokemustasi, mutta sehän on tunnetusti aivan helvetin paska mittatikku yhtään millekään.

Ovatko kaikki valaistuneet valaistuneita samalla tavalla? Tuskin.

Ehkä voit päätellä oman valaistumisesi tilan siitä, että muut eivät selkeästikään näytä olevan kovin valaistuneita. Tai sitten he ovat ja teeskentelevät etteivät ole. Ehkä olet täysin yksin oman valaistumisprosessisi kanssa.

Muut ovat vain näyttelijöitä tukemassa prosessiasi.

Radikaali realismi voi olla pyrkimystä mahdollisimman suureen epävarmuuteen. Kykyyn pitää mahdollisimman montaa kysymystä mielessään, vastaamatta niihin yhtään mitenkään.