TIMON JA TIIKERIN TARINA

Timo ja tiikeri

Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä melko varmana siitä, että mitä tulen kirjoittamaan. En tiennyt.

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet elämäni oudoimmat, vaikka olen suurimman osan ajasta viettänyt asunnollani yksin. Outous johtuu siitä, että sisälläni palaa nyt tuli.

Ja se tuli palaa kirkkaasti.  Energiaa on niin paljon, että nukkuminen on vaikeaa. Yöuneni ovat olleet viikon verran 4-5 tuntia. Nytkin kello on 5:08 aamuyöstä. En pysty nukkumaan. Olen kirjoittanut tätä jo hetken.

Olen ymmärtänyt itsestäni viimeisen kahden viikon aikana todella paljon. Vain saapuakseni täysin uusien epävarmuuksien äärelle.

Ehkä siksi koen nyt pakottavaa tarvetta jakaa jotain itsestäni tässä välissä. Vaikka en tiedä mihin tämä kaikki on johtamassa.

Tekstin nimi oli alunperin miehen heikkous ja sen piti olla blogikirjoitus.

Mutta minä kirjoitin oman tarinani. Ja haluan jakaa sen kanssasi.

Minä ja tiikeri.

Kun yritin raapia kasaan blogitekstiä miehen heikkoudesta, jouduin pohtimaan paljon sellaisia kysymyksiä kuten ”mitä miehen heikkous on?”, ”mitä heikkous on minulle?” ja ”Jos on heikkoutta, mitä vahvuus sitten on?”

Halusin kirjoittaa asiasta yleisellä tasolla, mutta eihän se ollut blogini tarkoitus. Jokin minussa tietää sen hyvin selkeästi.

Jouduin kuitenkin pohtimaan asiaa todella paljon ja se räjäytti liikkeelle minussa jotain. Kaikki oli liikkeellä jo valmiiksi, mutta aiheen jumppaaminen pakotti minut olemaan todella tarkka sen suhteen mistä on kysymys.

Kirjoitin ja kirjoitin tekstiä, mutta jotenkin tuntui, etten saa sanottua sitä mitä haluan. Jokin on pielessä vaikka teksti on ”järkevää” ja ”ihan hyvin kirjoitettua”.

En vaan pystynyt julkaisemaan sitä. Jokin minussa laittoi vastaan. Jokin, joka mittaa jatkuvasti sitä ”Onko tämä totta?” ”Mitä tämä on oikeasti?”

Se jokin on ollut aina osa minua, mutta nyt tunnen sen todella selkeästi. Se jyllää älyttömällä voimalla. Se on niin olennainen osa minua, että välillä luulen sen olevan minä.

Jos asiaa pitäisi kuvata, niin suurimman osan ajasta koen tämän ”jonkin” eräänlaisena tiikerinä joka suojaa minua ja minulle tärkeitä asioita. Aggressiivinen kissaeläin, joka haluaa repiä kaiken uhkaavan ja tuntemattoman palasiksi, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tiikerin energia on valtava. Yleensä pystyn hallitsemaan tiikeriäni sen verran, että voimme yhdessä päättää, mitä tuhota ja mitä ei. Joskus.

Ja joskus tiikeri ottaa yliotteen ja alkaa temmeltää valtoimenaan.

Jos tiikeri on leikkisä, minulla ja muilla on yleensä hauskaa. Jos tiikeri on turhautunut, ympärilläni voi olla aika pelottavaa ja varsin raskassoutuista. Jos tiikeri on todella uhattuna, en ole varma mitä tapahtuu.

Saatan kylvää paljon tuhoa ympärilleni, jos nukahdan ja en pidä tiikeriäni jatkuvasti silmällä. Eläin minussa ei ymmärrä sivistystä, sääntöjä tai normeja.

Sille ne ovat tylsiä, kankeita ja elottomia. Hidasteita.

Tiikeri heittelee ne pois, koska ei ole niistä kiinnostunut. Se haluaa tutkia jotain, joka on totta. Harmillista minulle on, että suuri osa ihmisistä ei oikein ymmärrä tiikeriäni.

Tämä on ymmärrettävää, koska se haluaa heittää myös heille tärkeitä asioita pois. Ja välillä tiikeri heittää myös minulle elämäni toimivuuden kannalta tärkeitä asioita pois, jos en ole paikalla.

Tiikeriä ei kiinnosta. Se vaan on. Eikä se voi olla mitään muuta kuin mitä se on. Elämä on sille leikkikenttä.

Yritän kirjoittaa tämän tekstin ilman, että tiikerini pillastuu ja ryhtyy hyökkäilemään ympäriinsä tai oireilemaan. Yritän pitäytyä niissä asioissa, mitkä sitä kiinnostaa.

Katsotaan onnistunko.

Tämä on tarina minusta ja tiikeristäni.

Pienen pojan yritys rakastaa

Myös pienellä Timolla on ollut tiikeri. Valtavan iso tiikeri. Olisi mukavaa jos kyseessä olisi Lassi ja Leevi-tyyppinen dynamiikka, mutta kyseessä oli enemmän rakkautta haluava pieni poika ja energinen valtava peto.

Tykkäsin tiikeristäni kuitenkin valtavasti. Minusta se oli mukava. Ystäväni. Sen kanssa oli turvallista.

Sen kanssa leikkiessä en oikein muita tarvinnut, minulla oli jo melkein kaikki. Elämää ja energiaa.

Valitettavasti pienen pojan kyky hallinnoida tuota tiikeriä ei ole kovin hyvä. Varsinkin, kun samalla pitäisi olla pieni poika ja sopeutua ympäristöönsä.

Ja tiikeri teki siitä vaikeaa. Minä uskon, että äitini pelkäsi minua ja isoa tiikeriäni, jonka kanssa puuhastelin. Luulin aina, että näin äitini silmissä jonkinlaisen halveksunnan, mutta ehkä kyseessä oli enemmän pelko. Valtava pelko. Ja tiikeriäni tietysti turhautti tuo pelko, koska se ei ymmärtänyt mistä on kysymys.

Tiikerini on oman viidakkonsa kuningas ja ei sillä ole mitään pelättävää. Se ei ymmärrä pelkoa kovin hyvin. Ainoa mitä se ymmärtää pelätä, on kuolema. Ja koska tiikeri on viidakkonsa kuningas, sitä ei kaadeta kuin mittavan ylivoiman avulla. Sitä se toki ymmärtää pelätä.

Mutta pieni Timo ei halunnut, että ihminen jota hän rakastaa pelkää. Joten hän teki päätöksen priorisoida. Äidin rakkaus oli tärkeämpää kuin tiikeri. Siksi pieni Timo laittoi tiikerin häkkiin.

Ja tiikeri suostui tähän. Jopa tiikerini ymmärsi, että äidin rakkaus on minulle välttämätön asia. Minä kuolen ilman sitä. Ja myös tiikerini kuolee. Mikään muu voima tässä maailmassa ei olisi saanut tiikeriäni häkkiin. Mutta rakkauden menettämisen pelko sai.

Kun häkin ovi meni kiinni, samassa osa valoistani sammui. Menetin yhteyden alavartalooni ja siitä tuli turta. Turvattomuus valtasi elämäni, sillä ilman tiikeriäni, elinvoimani on lukossa, enkä voi puolustaa itseäni. Mutta tein itsestäni kuitenkin jotain sellaista, jonka kanssa äitini uskalsi tulla toimeen. Ja myös kaikki muut ympärilläni.

On turvaton olo, mutta olen sentään rakastettu. Tavallaan.

Tottakai tiikerini halusi leikkiä kanssani ja minä sen kanssa. Joten joskus minä kuvittelin millaista olisi leikkiä tiikerini kanssa. Mitä elämä olisi jos minun elinvoimani saisi olla ja olisi voimaa. Olin surullinen, mutta sitäkin enemmän häpesin ikävääni. Tiikeri oli jotain sellaista mikä ei saanut olla, eikä sitä kannattanut kaivata.

Tunsin olevani todella heikko, koska minulla oli ikävä ystävääni. Heikkous hävetti minua, koska se hävettää myös tiikeriäni. Ei viidakon kuningas voi olla heikko. Me olemme kuitenkin yhtä ja samaa jatkumoa.

Pian unohdin häkin täysin. Ja myös tiikerin. Vain haaveet jäivät. Ja voimattomuus. Suru ja sen päällä oleva häpeä.

Jäljelle jäi kiltti poika joka yritti sopeutua. Miellyttää ympäristöä ja olla poissa edestä. Tiikerini ei olisi koskaan tähän suostunut. Se mieluummin tuhoaa ympäristön, kun väistää asioissa mitkä ovat sille totta tai uhkaavia. Ja tiikeri alkoi oireilla häkissä.

Kun muutuin kiltiksi pojaksi, kaikista muista naisista paitsi lapsuudessani vaikuttaneista henkilöistä tuli minulle ongelma. Sopeuduin äitini maailmaan kaikkien muiden naisten kustannuksella. Tiikerini on myös se osa minua, joka haluaa leikkiä naisten kanssa. Tutkia tätä jokseenkin erilaista olentoa.

Se on sen luonne.

Mutta, häkin oven avaamisen riski oli liian suuri. Ja tiikeri ei todellakaan ollut tulossa häkistä ulos. Se halusi hyökätä kaikkien naisten kimppuun, jotka yrittävät lähelle. Paradoksaalisesti heidän omaksi parhaakseen.

Sillä häkin oven avaaminen tarkoitti varmaa kuolemaa. Äidin rakkauden menettämistä. Ja kuolemanpelko saa jopa tiikerini taistele tai pakene-reaktion päälle.

Vaikka tiikeri halusi leikkiä naisten kanssa, se ei kuitenkaan halunnut kuolla sen leikin takia. Tiikeri ei välitä ajasta. Sille on käynnissä sama hetki nyt, kuin oli monta kymmentä vuotta sitten.

Säilyttääkseni äitini rakkauden ja oikeuden rakastaa häntä, minä luovuin kaikkien muiden naisten rakkaudesta. Ja minä luovuin tiikeristäni.

Naiset pitävät tiikeristäni. Jokin heissä sen näkee, vaikka minä olin unohtanut asian. Jokin siinä kiinnostaa, koska he etsivät sitä minussa. Yrittävät houkutella sitä esiin tai luimia jotenkin häkin äärelle. Tämä on ollut kannaltani iso ongelma, koska he eivät ole ymmärtäneet mitä ovat tekemässä.

Häkkiä ei saa avata, koska se on kaikille parhaaksi. Uskoakseni moni nainen ei ole voinut käsittää tätä. Minun ollut pakko ajaa ties millä emotionaalisella väkivallalla naisia pois elämästäni.

Kaikista pahinta oli hämmennys. Ehdin unohtaa, että häkki oli olemassa ja tiikerini oli siellä sisällä. Jäljellä oli vain sekavia tuntemuksia, vaihdellen vihamielisyydestä pelkoon. Ja tietysti häpeää ja syyllisyyttä. Häpeää siitä, että minussa on jotain vikaa ja en ymmärrä miksi.

Loputonta häpeää siitä, että minulle on todella vaikeaa se, mikä monille miehille tuli niin luonnostaan. Heissä voi asua erilainen eläin, mutta ainakaan se ei ole häkissä.

Ajattelin olevani heikko. Niin helvetin heikko. Ja viallinen.

Vaikka monia miehiä vituttaa se, kuinka sekaisin naiset heidät saavat, niin minä olen ollut tästä aivan loputtoman kateellinen ja katkera. Minä en tuntenut oikein mitään järkevää ja en edes ymmärtänyt, että miksi.

Osa minusta halusi olla naisten kanssa, mutta kun se on oli tiedostamattomalla tasolla täysin hengen vaarallista. Jos haluaa läheisyyttä ja se herättää ihan helvetillistä pelkoa, niin mitä on tehtävissä?

Mitä jos ei ole mitään hajua mistä tämä johtuu, mitä johtopäätöksiä siitä voi vetää?

Olen ollut niin helvetin hukassa.

Kiltti poika

Aika pian pieni Timo tuli siihen tulokseen, että elämä heikkona on tosi vaikeaa. Kaikki satuttavat tosi paljon vahingossa tai tahalleen. Ja sille ei voi mitään. Ilman tiikeriä maailman pitäisi olla sataprosenttisen turvallinen ja rakastava, että voisi hyvin. Kun ei voi puolustaa itseään.

Sekin on tiikerini rooli. Se vartioi. Se etsii uhkia. Se puolustaa. Se repii kaikki uhkatekijät palasiksi.

Tiikeri auttaa selviämään, koska maailma ei ole pelkkää rakkautta tai turvaa.

Me ihmiset satutamme toisiamme vahingossa jatkuvasti. Emme me oikeasti haluaisi, mutta kun emme tiedä oikein muusta. Ymmärrämme siinä suhteessa itseämme yhtä vähän kuin minä ymmärsin itseäni suhteessa naisiin. Toimimme vaan jotenkin, koska joku impulssi ajaa meitä.

Ja niin minuakin satutettiin. Ylitseni käveltiin niin monin eri tavoin. Tiikerini olisi estänyt tämän. Vaikka se on aggressiivinen, se ei ole tarpeettoman väkivaltainen oikeassa ohjauksessa. Ei minun tiikerini satuta ketään, mitä ei koe uhkaksi.

Toki tiikeri voi kokea uhkaksi mitä vaan, koska se vetää kaikki mutkat suoriksi. Miksei tuhota asioita ihan vaan varmuuden vuoksi? Tiikerini ei ole niin moraalisesti rajoittunut, että miettisi inhimillisiä seurauksia. Minua tiikerini ei vahingoita, mutta muita se saattaa vahingoittaa. Ja tietysti he voivat sitten vahingoittaa minua. Joten kyllä tiikerini on vaarallinen myös minulle. Mutta välillisesti, ei suoraan. Se on myös ainoa asia mistä saan turvaa.

Mutta kun olen itse paikalla, tiikeri pysyy kohtalaisen hyvin aisoissa.

Välillä pieni Timo sai kehuja siitä kuinka kiltti on. Kiltteys oli myös tapa muistuttaa, että kuinka tärkeää on pitää tiikeri häkissä. Salaa minä halusin tiikerini takaisin, enkä olla kiltti. Kahdehdin muita poikia. Tunsin olevani erilainen.

Heikompi.

Jokainen kiltteyteen liittyvä kommentti vain muistutti menetyksestäni. En halunnut olla ”erityinen” tai jotenkin erilainen sen takia, että olin niin passiivinen ja voimaton. Halusin olla tiikerini kanssa.

Kiltteys toimi ihan hyvin niin kauan, kun sain elää naisten hallitsemissa ympäristöissä. Käytännössä koko sukuni voidaan luokitella tähän. Mielipiteitä voi olla monta, mutta minä näen paljon dominoivia naisia ja alistuvia ja/tai passiivisia miehiä.

Minusta tuntuu, että kaikki sukuni naiset kantavat jotain selittämätöntä pelkoa miehiä kohtaan. Siksi minunkin tiikerini oli liikaa. Ehkä se johtuu siitä, että ajatellaan, että jos miehillä on voimaa, se on ongelma. Ja siksi kumppanivalinnat tehdään sen mukaan.

Ja samalla kuitenkin ollaan vihaisia siitä, että miehet on niin vässyköitä tai pidetään miesten tyhmyyttä itsestäänselvyytenä. Tuntuu kuin miesten ”heikkous” ruokkisi naisten vihamielisyyttä. Nainen kaivaa miehestä voimaa väkisin provosoimalla mitä erilaisin tavoin. Yrittää selvittää mistä mies on tehty.

Eläin naisessa etsii itselleen vastaparia, löytämättä kuitenkaan koskaan sitä. Tämä voi olla myös vähän isomman mittakaavan ongelma.

Ja tietysti moni sukuni nainen varmasti samalla pelkää ihan helvetisti, että jos miehellä onkin voimaa ja se lähtee räjähtäen käyttöön. Koska sitten se tulee erittäin vihamielisessä muodossa, kun nalkutus alkaa viimein saavuttamaan lakipisteensä.

Voima on ok, kun siinä on rakkautta mukana. Ilman sitä tulee tuhoa.

Mielestäni monet miehet eivät ole heikkoja. Ne ovat liiankin vahvoja pitäessään itsensä aisoissa tuossa paskamyrskyssä. Yrittämällä olla kunnollisia. Miellyttämällä. Sopeutumalla tilanteeseen mihin ei voi sopeutua.

Se ei ratkaise mitään. Itsekunnioitusta toverit. Se eläin teissä tietää mitä tehdä, jos kuuntelisitte sitä ja kunnioittaisitte sen viisautta. Ei naista tarvi vahingoittaa vaikka rajat vetääkin aggressiivisesti. Eikä tolkuttoman käytöksen aiheuttamaa mielipahaa tarvitse kieltää. On olemassa välimaasto.

Miellyttämisen avulla pieni Timo tuli kuitenkin hyvin toimeen naisten kanssa. Miesten (tai toisten poikien) kanssa ei ollenkaan. Kun yritin pienenä toimia poikien kanssa miellyttämällä, siitä seurasi vain vihamielisyyden kohteeksi joutumista. En ymmärtänyt asiaa. Mitä kovemmin yritin, sitä huonommin meni.

Sittemmin olen tajunnut, että haastaminen on yksi olennainen miesten kanssakäymisen muoto. Minä haastan sinua olemaan enemmän. Osalla tämä tulee leikkimielisenä kilvoitteluna esille ja osalla taas aika vihamielisenä dominointina. Pyrkimys taitaa olla sama. Tehdään toisistamme jotain parempaa.

Ei miehet pidä naamareita ja ”kätke” tunteitaan tahallaan. Yleensä mies vain haluaa olla jotain muuta kuin pelkkää vanukasta. Tässä pitäisi pystyä myös tekemään jotain käytännössä.

Jos haastaminen tulee oikeassa suhteessa, se johtaa maskuliinisuuden kehittymiseen. Oman voiman jalostumiseen. Jos sitä tulee liikaa, homma menee kovettamiseksi. Jos liian vähän, mies jää pehmeäksi.

Näin minä näen asian ja uskon sen todeksi.

Juttelin tästä ilmiöstä hetki sitten muutaman naisen kanssa ja he pitivät toimintaa väkivaltana. Olimme ystäväni kanssa eri mieltä. Olin eri mieltä siitäkin huolimatta, että minua on kohdeltu todella huonosti toisten miesten toimesta. Se ei olisi tapahtunut ilman häkkiä.

Tiikerini olisi repinyt kaikki palasiksi tai olisin tuhoutunut yrittäessäni.

Miesten keskuudessa paikka vain otetaan, ei sitä pyydetä keneltäkään. Se ei ole minulle ongelma, jos tiikerini on rinnallani. Minä ruoskin verbaalisesti lähes kenet tahansa ruotuun melko nopeasti ja fyysinen väkivalta on todella harvinaista elinpiirissäni nykyään. Lapsena ja nuorena olisin tarvinnut myös sitä puolta.

Terävän kielen olen varmaan saanut sukuni naisilta. Ainoa mitä tiikerini kunnolla pelkää on fyysinen ylivoima. Silloinkin se arvioi tarkkaan onko millainen peto ihmisessä asuu. Onko toinen oikeasti valmis käyttämään väkivaltaa ja kuinka paljon.

Tiikerini kunnioittaa voimaa automaattisesti. Se ymmärtää paikkansa hierarkiassa. Se elää viidakossa vieläkin.

Minun asenteeni elämää on muutenkin jotenkin kivikautinen. En tiedä kannattaako tätä sanoa ääneen, mutta mittaan paljon asioita akselilla ”voiko tuo ihminen hakata minut vai ei”

Tajuan, että asiassa ei ole mitään järkeä, mutta niin minä teen automaattisesti ja koko ajan. Yleensä poimin erilaiset valtahierarkiat aika helposti. Sen kenellä se valta oikeasti on. Tittelit eivät merkitse minulle kovinkaan paljoa.

On ollut monta tapahtumaa elämässäni, jossa olisin tarvinnut tiikeriäni. Esimerkiksi perhepäivähoidossa minut eristettiin täysin ja jouduin olemaan ihan yksin. Ja se sattui. Se sattui niin paljon. Tunsin olevani hylkiö. Erilaisuuteni vain vahvistui.

Tiikerini olisi hakannut hyväksynnän ulos muista pojista. Olisin siihen pystynyt, olin varmaan isoin kaveri porukasta. Tiikerilleni ei ole väliä tuleeko kunnioitus pelon vai rakkauden kautta. Kunhan sitä on.

Mutta ei.

Itsesääli

Minä lannistuin perhepäivähoidossa täysin, koska en voinut tehdä tilanteelle mitään. Vihasin sitä, etten pystynyt mihinkään. Ainoa asia mistä oli lohtua, oli fantasiat. Kun pakenin fantasioihin, pystyin olemaan tuntematta kipua. Mielikuvissa minä onnistuin. Mielikuvissa minä leikin salaa, että tiikeri olisi minulla.

Olin sankari haaveissani, mutta en kertonut kenellekään. Koska koin olevan niin voimaton, että voimasta haaveillukin olisi ollut todella noloa.

Säälin itseäni.

Kaiken lisäksi olin niin katkera eristämisestäni, että päätin, etten koskaan aio olla haavoittuva muiden miesten edessä. En koskaan. Ja silloin suljin sydämeni myös tulevilta ystäviltäni.

Myös miehillä on tunneyhteys. Moni ei sitä huomaa, koska se on heille automaattista. ”Kappas mies, samanlainen kuin minä. Tuohon voi luottaa” ja yhteys löytyy nopeasti. Energia vaihtuu. On leppoista.

Minä en voinut luottaa ja tunneyhteyden muodostaminen oli mahdotonta. Siksi olen akuutin tietoinen asiasta. Olen elänyt ilman tunneyhteyttä monta kymmentä vuotta. Nyt osaan jo jotain, mutta tulen helposti vihaiseksi, kun havaitsen häiriötä. Ja muutenkin reagoin ihan ihmeellisestä pelonsekaisesta vihamielisestä hämmennyksestä monissa tilanteissa.

Tiikerini on ollut niin kauan häkissä, että luontoon tottuminen vie aikansa.

Ja se on tuskaa, jos ei ole yhteydessä toisiin ihmisiin. Pelkkää tuskaa. Vaimeaa kipua joka ei mene mitenkään pois. Rusentavaa kaipuuta. Selittämättömän puutteen tunnetta.

Sydän tietää mitä se tarvitsee.

Jos sinulla on ollut yhteys aina ja luottamus muihin ihmisiin, ole kiitollinen. Se on universaalia kipua, jos asiaan ei kykene. Jos yhteyttä ei saa rakentavalla tavalla, niin sitten yhteyden hakeminen perversoituu ja sitä aletaan hakea jotenkin muuten. Mikä tahansa ratkaisu on parempi kuin ei-yhteyttä.

Väkivaltakin on tietynlaista läheisyyttä. Se on tiikerilleni ratkaisu siinä missä muutkin. Myös seksuaalisuus on yksi kanava mistä yhteyttä voi hakea. Minusta löytyy vaikka millä mitalla erilaisia impulsseja, kun yhteys häiriintyy. Kipua on vieläkin paljon.

Kun pieni Timo päätti sulkea itsensä se päätös piti. Pitkään. Vaikka tiikerini oli häkissä, silti vähäinenkin tiikerin energia on mahdollistanut minulle sen, että voin kieltää ihan mitä tahansa. Kukaan ei tule läpi, jos olen päätökseni tehnyt.

Minulle pahinta asiassa oli se, että olisin halunnut olla osa muiden poikien leikkejä. Tiikerini olisi varmistanut sen toteutumisen ja jollain tavalla olin tietoinen tästä menetyksestä.

Kunpa olisin vahvempi, enkä tällainen vitun heiveröinen paska. Vihasin itseäni.

Tiikerini ei siedä minua kohtaan tulevaa epäoikeudenmukaisuutta yhtään. Voi olla, että tiikerin kanssa perhepäivähoitokokemukseni olisi ollut hyvin erilainen. Ainakin yksi asia on sataprosenttisen varmaa. Jossain vaiheessa joku olisi luovuttanut. Ja se ei olisi ollut minun tiikerini.

Se pitää tappaa, että se antaa periksi.

Tiikeripuku

Mutta sydän haluaa yhteyttä ja nyt minulla oli jo useampia ongelmia. Voimattomuus, yhteyden puute ja epäluottamus miehiin ja jonkinlainen epäluottamuksen ja kuolemanpelon sekainen yhteys naisiin.

Pärjäsin kuitenkin aika pitkään, kun opettelin olemaan hauska. Hauskuudella sai hiukan huomiota ja ystäviä. Tietynlaisen pimeän huumorin avulla pystyin jopa ilmentämään pettymyksiäni epäsuorasti.

Mutta en arvostanut itseäni, koska tiedän mikä oman voiman ja itsekunnioitukseni mittarini on. Se on tiikerini mittari. Se on absoluuttinen assertiivisuus missä tahansa tilanteessa ja mikä tahansa sitä vähemmän syö palasen itsekunnioitustani joka kerta.

Vaatimus on välillä täysin kohtuuton, mutta en osaa odottaa vähempää. Kai se tekee minusta minut.

Mutta lopulta päädyin minulle varsin luontaiseen tilaan. Kaiken kieltämisen, pettymyksen, täyttymättömien tarpeiden ja häpeän päälle käyttövoimaksi tuli viha. Sain vaan niin helvetin tarpeekseni kaikesta.

Luovun kaikesta ”hyväksynnän hakemisesta” ja aloin vihaamaan kaikkia ja kaikkea. Ja tein paradoksaalisesti paljon ystäviä.

Vihassa oli jotain samaa kuin tiikerissäni. Myös vihani oli hyökkäävää ja aggressiivista. Mutta siitä puuttui jotain. Siitä puuttui tiikerini leikkisyys ja elämä. Se oli kylmää ja armotonta.

Defensiivistä. Kaikkien pettymysten ja katkeruuden läpi puristettu kasa kärsimystä.

Heikkoudesta käsin kumpuava yritys suojella itseään. Illuusio voimasta, jonka avulla sai muita vähän kauemmas. Toki tiesin, että jos paine olisi riittävän kova olisin pulassa. Koska ei minulla ollut oikeasti voimaa. Jollain tasolla tiesin sen. Ainoa mitä pystyin tekemään on imitoida voimaa.

Tiikerini tiesi, ettei se voi osallistua taisteluun ja se tietää aina miten asiat on oikeasti. Se tiesi, että olisin pulassa ilman sitä.

En ole ihan varma mitä olisi tapahtunut jos olisin oikeasti ollut kuoleman vaarassa. Olisiko tiikerini repinyt häkkinsä palasiksi ja rientänyt apuun. En tiedä. Se oli yhäkin sitä mieltä, että äidin rakkauden kanssa ei pelleillä.

Viha antoi kuitenkin vähän energiaa. Aloin kuumeisesti keksiä itselleni voimanlähteitä, joiden avulla pystyin vähentämään tuskaa. Päätin rakentaa jotain tiikeriä muistuttavaa. Tiesin kyllä mitä etsin, mutta en tajunnut, että minulla on jo se.

Häkissä odottamassa.

Kaikesta edeltävästä rakensin itselleni tiikeripuvun, johon voisin suojata itseni. Katkeran, sarkastisen, eristäytyneen, negatiivisen, toivottoman ja rakkaudettoman. Vihamielisen ja hyökkäävän.

Päätin kovettaa, kieltää, turruttaa ja olla tuntematta, niin kauan, että tuo tiikeripuku olisi luodinkestävä. Päätin hävetä ja vihata jokaista positiivista tunnetta myös. Koska nekin olivat keinoja päästä tunkemaan tiikeripukuni sisälle.

Ei mitään heikkoutta.

Aivan kuin olisin käyttänyt tiikerini energiaa tiikeripuvun rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Puskin kasaan valtavan kuoren raivollani. Olin niin vitun kyllästynyt siihen, että sattuu ja on niin heikko olo.

Mutta tiikeripuvussa oli ongelma. Aina, kun sain rakennettua sen luodinkestäväksi jostain kohdasta, se myös rajoitti emotionaalista kasvuani ja yhteyttäni ihmisiin. Kun ei suostu tuntemaan jotain, niin tunne jää kesken. Energia jää kehoon. Se varastoituu jännityksiksi.

Kun Timon olisi pitänyt kasvaa emotionaalisesti, tiikeripuku esti sen kasvun. Kun Timon olisi pitänyt täyttää omia inhimillisiä tarpeitaan, puku esti sen.

Puku oli ahdas, mutta toisaalta se suojasi erittäin tehokkaasti. Itse rakentamani vankila. Kehoni oli aivan täynnä jännitteitä. Puristin kaiken kasaan.

Tottakai minut olisi ollut helppo ollut oikeasti alistaa fyysisellä väkivallalla, koska vain tiikerini voi suojata siltä. Mutta puku piti pintansa. Vihamielisyyteni olin niin suurta, että erittäin harvoin kukaan sanoi mitään vastaan. Ei vaikka kohtelin ihmisiä miten.

Tiikeripuvussa oli kova kuori, mutta ei se ollut tiikerini. Vain jonkinlainen viritelmä, jonka kyhäsin olosuhteiden pakosta.

Ja siitä tuli suurimman tuskani aiheuttaja.

Koska pian olin sen sisässä täysin eristettynä.

Kiirastuli

Minun tieni on ollut pitkä, tuskallinen ja yksinäinen. Ja olen itse pahentanut asioitani tajuamatta sitä.

Olen pinonnut tuskaa tuskan päälle. Luulin, että se alkoi silloin, kun masennuin 18-vuotiaana, mutta ei. Se on ollut alusta asti niin.

Minun tuskani alkoi siitä, kun luovuin tiikeristäni. Sitä minä en olisi halunnut tehdä. Se on ainoa asia mitä olen koko ajan etsinyt. Ystävääni, voimaani ja turvaani.

Sen jälkeen moni asia on mennyt vikaan.

Minun elämässäni on ollut aivan järkyttävän ihania superempaattisia ihmisiä, joihin en ole pystynyt luottamaan. Ja sillä, etten luota, olen vähätellyt heidän rakkauttaan.

Olen satuttanut niin montaa, sillä etten päästä ketään lähelleni.

Anteeksi. En vain pystynyt siihen.

En vain kyennyt avautumaan. Avautumisen yrittäminen sai minussa aikaan valtavan vastustusreaktion. Ja ajattelin, että tunteet mitä joutuisin kohtaamaan olisivat minulle liikaa.

Liian vahva kuori, liian vähän oikeaa kestokykyä.

Ilman tiikeriäni myös tunteiden käsittely on vaikeaa. Tuntuu, etten kestä sitä mitä tuolta on tulossa. Tuntuu, että tiikerini kanssa kestän mitä tahansa. Kontrastin määrä on pelottava.

Sisäinen lapseni on tarvinnut vaikka mitä ja huutanut kipuaan. Ja tiikeripuku sai nuo tarpeet ottamaan vain synkempiä ja synkempiä muotoja. Tiikeripuku vain pahensi asioita.

En edes erottanut enää mistä tarpeista kysymys, oli vain sekavia impulsseja, joiden toteuttaminen ei kannattanut Ja tietysti toteuttamatta jättäminen sattui myös.

En edes tunnistanut tunteitani. Olin vain harmaata mössöä.

Olin tosi väsynyt. Ja elämä oli todella ilotonta.

Siksi minä kirjoitan kivusta ja kärsimyksestä. Tiedän jotain niistä.

Olen oman kärsimykseni arkkitehti. Henkilökohtaisen helvettini pääpiru.

Kidutuskammion purkaminen

Jääräpäisyydessäni on kuitenkin jotain hyvää.

En oikeen osaa luovuttaa ja se nyt tuntuu toimivan mihin suuntaan tahansa. Hakeuduin terapiaan vuonna 2012, mutta jotenkin se ei vaan riittänyt.

Tietysti valitsin kognitiivisen terapian, jotta pystyin pyörimään lisää päässäni mihin olin paennut. Stressikäyttäytymiseni on sitä, että ajattelen paljon. Suunnittelen, ennakoin ja varmistan. Yritän pelata hommat, niin, etten tarvitse tiikeriäni.

Ja olen aika hyvä ajattelemaan tarvittaessa. Oli pakko kehittää sitä puolta itsessä, koska en voinut nojata tiikeriini.

En edes terapiassa uskaltanut ääneen lausua, että minä etsin voimaa. En jotenkin uskaltanut paljastaa ajatusmaailmaani täysin. Olin niin paljon hävennyt sitä, että kaipaan tiikeriäni, etten uskaltanut sanoa asiasta. Tuntui lapselliselta myöntää, että asialla on niin paljon väliä.

Olenko jotenkin yksinkertainen, jos haluan tuntea itseni voimakkaaksi?

Olin muutenkin niin jumissa itsesäälissä ja häpeässä, että asiasta ei meinannut tulla yhtään mitään. Tarinoita, tarinoita ja tarinoita. Loputon määrä analysointia. Leiki sinä terapeuttia ja minä leikin potilasta.

Olen kyllä vaikea tapaus. Ja kuten sanoin, minua ei voi oikeen murtaa, jos en anna siihen itse lupaa.

En minä edes viihdy päässäni. Oikeasti. Ajattelu on niin pirun hidasta. Miksi ajatella, kun voi vain katsoa suoraan missä oikeasti mennään. Ainakin ihmisten suhteen.

Monet ystäväni ovat minua paljon fiksumpia ja se on täysin ok. En minä mittaa asioita älykkyydellä, vaikka hitaus onkin jokseenkin sietämätöntä minulle.

Jotenkin minusta tuntuu, että monet välttelevät minua nykyisin. Jostain syystä se ei haittaa, kun viihdyn hyvin itsekseni. Leikin tiikerini kanssa. Testailen mihin me yhdessä kykenemme. Minulla on jo paras leikkitoverini.

Kyllä minä tykkään sinustakin. Olen vain vähän… Noh sekaisin nykyisin.

Ei silti, en minä ole yksinäinen. En ainakaan tässä hetkessä. Ympärilläni on paljon rakkautta.

Vaikka henkilökohtainen prosessini on ollut todella tuskainen (ja tulee sitä varmasti vielä olemaankin) olen nyt löytänyt sen mitä etsin. Tiikerini.

Häkin ovet on revitty palasiksi. Ja ei tule enää koskaan sitä päivää, kun teen itsestäni vähemmän kuin olen oikeasti. Tiikerini murhaa myös yritykset itsesääliin täysin armottomasti. Sen voima on pelottava ja en tiedä osaanko käyttää sitä kovinkaan järkevästi. Vielä.

En tiedä kauanko minulle meni aikaa häkin murtamiseen, mutta kun raahauduin masennuksestani ulos, nappasin kouraan ensimmäisen psykologian kirjan Raahen kirjastosta. Siitä taitaa olla 13 vuotta.

Matka alkoi päästäni. Ainoasta paikasta joka minussa oli jäljellä. Kehoni oli eloton objekti, jonka olin alistanut käyttööni.

Ja se jatkui epämääräisenä vaelluksena, kunnes vuoden 2014 uutena vuotena lupasin tutkia omaa häpeääni, vihaani, suruani ja pelkojani kaikin mahdollisin tavoin. Se oli tavoite ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Ja se on ollut reissu missä joudun tekemään ihan kaiken sen mitä en halua tehdä. Koska parhaat työkalut omien tunteiden työstämiseen kehon kautta on kaiken maailman henkisyyshipeillä ja muilta hörhöillä. Siis sellaisilla ihmisillä, joita vielä vuonna 2014 pidin aivan harhaisina.

Johonkin positiivisuuskaukaloon lapsena pudonneita Obelixeja. Rahattomia ihmisiä, jotka saarnaavat rakkaudesta, mutta eivät pysty syömään, koska käytännön asiat ovat niin päin helvettiä. Joku bugi niissä ihmisissä täytyi olla.

Mutta laadullisesti parhaan defenssini, eli huumorin ansiosta, onnistuin puskemaan itseni näihinkin piireihin. Ihan sama, kun vaihtoehdot on välissä. Se, että nolaan itseni on pieni paha. Ja kuten monta kertaa aikaisemmin, ennakkoluuloni osoittautuivat vääräksi. Se lämpö ja viisaus mikä tuli läpi niistä lukuisista ihmisistä joiden kanssa olen ollut tekemisissä viimeisen 1,5 vuoden aikana, on tullut kovalla hinnalla.

Kaikki ovat käyneet läpi oman helvettinsä, tavalla tai toisella.

Matka on tehnyt nöyräksi. Olen todistanut aivan uusia vahvuuden muotoja ja se tekee minuun vaikutuksen.

Tottakai olen myös osaksi oikeassa. Ei siellä ihan jokaisella ollut leipää jääkaapissa.

Kun jätin analysoimisen ja ryhdyin keskittymään kehooni ja siellä oleviin tunteisiin, alkoi tapahtua. Suurin haasteeni on tietysti se, että olin jo niin vieraantunut tunteistani, että suhtauduin niihin aivan absoluuttisella kauhulla ja vastustuksella.

Kaikista suurimmalla kauhulla suhtauduin tiikeriini. Minä nimittäin olin projisoinut sen kaikkialle muualle kuin itseeni. Ajattelin, että muilla on aina enemmän vahvuutta. En tiedä paljoa, mutta kyllä sitä tuntuisi olevan minullakin. Ja objektiivisesti katsottuna asia on melkein itsestäänselvä.

Monta kertaa ajattelin, että pelkään muiden väkivaltaa ja voimaa, mutta todellisuudessa pelkään enemmän omaani. Kun olen mennyt oman vihani läpi, tajuan, että tiikerini olisi ollut täysin armoton monissa tilanteissa. Jos vain olisin päästänyt sen irti häkistään. Jos se havaitsee nöyryytystä, sen reaktio on hyökätä täydellä voimalla.

Ja sitten minussa on myös se puoli, joka tuntee valtavaa syyllisyyttä, jos satutan ihmistä josta välitän. Tätä voi olla jollekin vaikea uskoa, mutta se on totta. Jos näen toisen epävarmuuden ja haavoittuvuuden selkeästi, se purkaa kaiken aggression minusta. Ennen se saattoi aiheuttaa päinvastaista.

”Minä kovetin itseni, niin tee sinä sama”. Se on paras ratkaisu kaikkeen. Olin tätä mieltä myös silloin, kun elämäni oli lähes sietämätöntä. Olen aivan vitun sekava ihminen, jollain tavalla. Ehkä sitä ei tarvitse erikseen edes mainita, mutta jotenkin helpottavaa todeta se ääneen.

Se auttaa kyllä vähän sietämään sekavuutta muissa. Johdonmukaisuuden tarve on omalla kohdallani vähentynyt paljon. Yleensä muodostan mielipiteeni asioista tilanteessa, koska en kuitenkaan tiedä etukäteen mitä kaikkea pitää ottaa huomioon.

Voin siirtyä välittämisen ja aggression välillä tarvittaessa ennätysnopeasti. Tuntuu välistä, että ne ovat päällä yhtäaikaa. Ja joskus ne ovatkin. Varsinkin silloin, kun haastan ystäviäni.

”Kestätkö tuon vai pitääkö tässä olla huolissaan?” ”kestän” ”hyvä”

”Jos kaikki on noin toivotonta ja et halua mennä terapiaan, niin mikset sitten tapa itseäsi? Turhaa täällä kärvistelee”

Eikä aina pidä haastaa. Minäkin tarvin valtavan määrän empatiaa, että osasin tulla ulos tiikeripuvustani. Hyväksyntää, hyväksyntää ja hyväksyntää. Koska en itselleni sitä osannut antaa, tarvitsin sitä ensin ulkopuoleltani.

Minä pakotan itseäni aivan liikaa ja juurikin se pakottomuus on se asia, mitä tarvitsin ulkopuolelta.

Ja tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat kokemuksen omasta vahvuudestaan ja voimasta. Jostain sellaisesta, joka on minun hyvinvointini kannalta absoluuttisen tärkeää. Jollekin toiselle se voisi olla vain hyödyllistä.

Minä joudun nykyään neuvottelemaan itseni kanssa toimintatavasta. Varsinkin väärintulkinnat aiheuttavat ongelmia. Koska tulkitsin äitiini pelon halveksunnaksi, oletin myös muiden naisten pelon olevan sitä. On tragikoomista millaista tuhoa olen saanut aikaan tälläkin väärinkäsityksellä. Aloin oireilla pahiten juurikin sellaisen naisen seurassa, joka oli eniten epävarma. Tulin vihaiseksi niille, jotka pelkäsivät minua eniten.

Sekopäistä, mutta tällaisia juttuja omalla kohdallani riittää.

Matka on johtanut päästä sydämeen ja sydämestä lantioon. En tiedä miksi sitä pitäisi kutsua, mutta voimani lähtee sieltä. Jokin alempi chakra tai jotain. En ole omaksunut henkisyysjargonia vielä riittävästi.

Olen kehossani ja kehoni on elossa. Minä hengitän. En kiinnitä ajatteluuni juuri mitään huomiota, vaan se surisee tuolla taustalla.

Ehkä kaikista suurin voima on sittenkin rakkaus. Ja se vaatii kaikista suurinta vahvuutta.

Koska mikään ei  tee ihmistä niin alastomaksi kuin rakkaus. Ja lähes jokainen meistä uskoo, että emme ole sen arvoisia.

Se ei ole totta. Sinä olet. Ja minä olen.

Ja koska halusin rakastaa äitiäni, laitoin tiikerini häkkiin. Vain rakkaus pystyi vangitsemaan suurimman voimani, joten oletan rakkauden olevan vieläkin vahvempi. Jotain täysin pysäyttämätöntä.

Jos joskus opin rakastamaan ehdoitta ja ilman mitään odotuksia, en tiedä mitä minusta tulee. Mutta sen täytyy olla maailman pelottavin asia. Koska tiikerini ei osaa perääntyä.

Häkki on nyt hävitetty. Ja minä ja tiikerini olemme taas yhdessä. Haluan leikkiä sen kanssa.

En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä sillä ole väliä. Minulla on jo melkein kaikki mitä tarvitsen.

Kello on nyt 12:42. Kirjoitin tätä 8 tuntia ja 42 minuuttia yhteen putkeen kahvikupillisen voimalla. Minusta ja tiikeristäni tämä teksti on se, minkä oikeasti halusin kirjoittaa.

– Timo Hyväri 24.7.2016

Loppu

Post Scriptum. (28.7.2017)

Tämä kirjoitus minkä kirjoitin yli vuosi sitten on symbolinen kuvaus jonkinlaisesta henkisestä heräämisestäni. Se on kirjoitettu sillä ymmärryksellä mikä minulla oli tuolloin. Matka ei missään nimessä päättynyt tarinan kirjoittamishetkeen.

Kaikki tämä oli vasta alkusoittoa uskomattomattomalle määrälle henkistä pahoinvointia. Kaikki ne tunteet mitä olin padonnut kolmenkymmenen elinvuoteni aikana, valuivat syliini paineella. Kaikki valheet mitä ja totuudet mitä olin ostanut (ja jotka minun oli pakkokin ostaa selvitäkseni lapsena), tulivat käsiteltäväksi.

Syyt miksi olen lähtenyt henkiselle matkalle ovat aikalailla roskaa. Syyt miksi olen jatkanut sitä ovat myös roskaa. Ne syyt miksi jatkan sitä nyt ovat myös potentiaalisesti täyttä roskaa. Kyseessä ei taida edes olla mikään matka.

Luulin myös tietäväni mitä kipu on, mutta en tiennyt. En ole varma tiedänkö vieläkään. Istuin vuoden enimmäkseen yksin asunnollani tuntien fyysistä ja emotionaalista tuskaa, mitä ei voi paeta mihinkään. Kukaan ei voi auttaa. Kukaan ei voi pelastaa. Kukaan ei voi helpottaa asiaa mitenkään.

On vain tuska. Syyllisyys. Häpeä. Pelko. Raivo. Loputon kirjo erilaisia selittämättömiä tuntemuksia, jotka eivät tule tästä hetkestä. Tyhjyyttä.

Mieli haluaisi asian menevän ohi. Se odottaa. Se odottaa kuukauden. Sitten kaksi. Sitten kolme. Puoli vuotta. Lopulta odottaminen itsessään muuttuu kärsimykseksi ja sitä laskeutuu hyväksyntään. Jos tämä tuska jatkuu ikuisesti, niin olkoon.

Jos kyllästyn, niin tapan itseni. Sillähän siitä pääsee.

Olen tutkiskellut monia henkisyysteemoja, etsinyt vastauksia joita ei oikein tunnu olevan. Seurannut opettajia ja opetuksia. Mutta kukaan ei voi opettaa oikein mitään. Paitsi sen he ovat opettaneet, etteivät voi opettaa oikein mitään. Jokaisen opettajan inhimillisyys valuu heistä läpi. Jos he ovat inhimillisiä, yhtä hyvin voin opettaa itse itseäni.

Olen heittänyt ihmisiä ulos elämästäni. Olen ottanut joitakin ihmisiä lähemmäs. Olen ollut rehellisempi, itsekkäämpi ja epäjohdonmukaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Jos valehtelen, olen ainakin itselleni rehellinen siitä, että valehtelen.

On niitä monta tarinaa mitä voisin pyörittää kasaan kaikesta kokemastani. Antaa sille elämää suurempia merkityksiä. Luoda draamaa ja kertoa siitä kuinka vaikeaa on ollut. Kerjätä hyväksyntää ja ymmärrystä. Selittää ja jäsentää.

Mutta en.

Jos joku kysyy minulta nyt ”miten menee”, vastaan, että menee ”hyvin.”

Hymyilen sisäisesti, koska vastaukseni jälkeen tiedän, että vastauksen jälkeen kumpikin meistä on ihan yhtä pihalla asioiden todellisesta tilasta.

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *