En ole kokenut itseäni koskaan hyväksi ihmiseksi. Olen yrittänyt, mutta kun olen seurannut omia mielenliikkeitä läheltä, nämä kuvitelmat ovat sortuneet. Monet motiivini ovat itsekkäitä, julmia, ”pahantahtoisia” ja joskus jopa sadistisia. Eikä niiden myöntäminen itselle ole helppoa.

Tyypillisesti huomaan motiivini myös aika myöhään. Ihmissuhteet ovat palaneet karrelle tai jotain muuta vastaavaa. Mutta niin se vaan joskus menee.

Olen pistänyt paljon kiertoon niitä ikävyyksiä mitä olen itse kokenut, monesti ymmärtämättä miksi teen jotain. Olen myös jalostanut ikävyyksiä eteenpäin, teroittaakseni kynteni itseni puolustamista tai hyökkäämistä varten.

Tiedostaminen auttaa siinä, että vetääkö ne kynnet esiin vai ei.

Koska en koe kuuluvani mihinkään esimerkilliseen hyvän ihmisen kategoriaan, minun on tärkeää muistaa se tosiasia, ette emme me ihmiset ole pelkästään hyviä tai pahoja, vaan meissä kaikissa on molemmat.

Se auttaa minua itseäni olemaan itselleni ja muille armollisempi. Se auttaa minua myös muistamaan, että hymyily ja mukavuus ei välttämättä kerro ihmisestä kovinkaan paljon.

Hyvä/paha-jaottelu on naiivi tapa katsoa ihmisyyden monimutkaisuutta. Vaikka lastenohjelmissa hyvä ja paha ovat monesti varsin selkeästi omissa laareissaan, todellisuudessa sudet kulkevat lampaiden vaatteissa ja toisinpäin, sekä jotain siltä väliltä.

Susilla on myös paikkansa ravintoketjussa. Ihmiskunnan teknologista kehitystä on yllättävän monesti ajanut tarpeemme tappaa toisiamme ja/tai selvitä hengissä.

Minusta on hyvä muistuttaa itseään siitä, millaiseen tuhoon ihminen parhaimmillaan (pahimmillaan kykenee). Kaveriporukkani varsin mukava ja vuoristopainotteinen Munchenin-reissu päätettiin Dachaun keskitysleirin muistopaikalle, jossa päädyin pohtimaan teemaa.

Tämä ei ole ensimmäinen keskitysleiri missä olen käynyt, mutta tuskin viimeinenkään.

Kuinka saamme itsemme kohtelemaan muita niin kuin emme haluaisi itseämme kohdeltavan?

Monia syitä varmasti on, mutta yksi tärkeimmistä on moraalinen oikeutus.

”Moral justification is a powerful disengagement mechanism.

Destructive conduct is made personally and socially acceptable by portraying it in the service of moral ends. This is why most appeals against violent means usually fall on deaf ears.”

– Albert Bandura

Kun luin keskitysleirin historiaa, sieltä löytyi epäyllättävästi kasapäin lääketieteellisiä kokeita, epäinhimillistä ja systemaattista nöyryyttämistä, väkivaltaa ja toivon nitistämistä. Jos väkivallan kanssa pitää ryhtyä luovaksi, niin tämä on se paikka missä sitä luovuutta on toteutettu käytännössä.

Mielessäni pyöri pääasiallisesti yksi kysymys: Miten ihmisen saa tekemään tätä toiselle ihmiselle? Miten minut saisi tekemään tätä toiselle ihmiselle? Eikä edes kerran vahingossa tai ilman harkintaa, vaan uudelleen ja uudelleen, päiväkausien, viikkojen ja kuukausien ajan.

Pelottavinta on, että tavallaan tiesin jo vastauksen. Se on tunne siitä, että minulla olisi oikeus tehdä niin. Että maailma olisi parempi paikka ilman näitä ihmisiä keitä kidutan. Se, että kokisin tekeväni hyvää rankaisemalla näitä ihmisiä.

Se auttaisi paljon, että olisin joutunut tukahduttamaan oman vihani, josta tuo moraalinen oikeutus saisi vielä lisää polttoainetta. Ehkä minut olisi kasvatettu kohtuuttomalla auktoriteetin käytöllä ja odottaisin vain tilannetta, jossa voisin kääntää asetelman, purkaa vihaani muihin ja huumaantua sen antamasta vallantunteesta.

Jos kokisin, että itseni siedättäminen kiduttamiseen olisi osa oppimisprosessia joka olisi välttämätöntä käydä läpi. Päästää irti empatiasta ja luoda uusia neuroyhteyksiä. Linkittää hyvät ja arvostettavat arvot perverssillä logiikalla järkyttävään väkivaltaan. Sivuutetaan oma inho omia tekoja kohtaan ja myötätunto suljetaan pois.

Ei epäinhimillisyyden opettaminen vaikeaa ole. Systemaattisia toistoja joiden avulla ohjelmoidaan ihminen olemaan epäinhimillinen ja palkitaan sen toteuttamisesta. Pidetään myös huoli, että sinua rangaistaan siitä, jos yrität palata inhimillisyyteen. Tiedät, että matka kiusaajan roolista kiusatun rooliin on varsin lyhyt.

Kerrotaan, että lähietäisyydeltä toisen ihmisen (rotan, torakan) teloittaminen on täysin ok. Eikä pelkästään ok, vaan hienoa.

Pahuus on pelottavaa, mutta minua ei pahuudessa pelota ilmiselvä ja suora pahuus. Se on helpompaa huomata, estää ja helppo tuomita. Pahuudessa ei pelota edes se, että hyvät ihmiset kävelevät ohi ja sallivat sen tapahtuvan. Sekin on inhimillistä, että haluamme ensisijaisesti suojata itseämme.

Eniten minua pelottaa ”hyvien ihmisten” pahuus. Sellaiset, joilla on moraalinen ylemmyydentunto määritellä se, mikä on oikein ja väärin. Jotka kokevat, että heillä on oikeus sanoa mitä ihmisten tulee olla, sanoa, ajatella ja tehdä, että he ansaitsevat säilyttää asemansa hyvinä ihmisiä.

Heillä on oikeus rajoittaa, määrittää, tuomiota. Häpäistä ja syyllistää. Rangaista ja palkita.

Ongelma näissä ”hyvissä ihmisissä” on se, että niitä on vaikea erottaa hyveellisistä ihmisistä. Kun kyseessä on äärimmäinen paha, sen kannattaa aina naamioitua hyvyydeksi ja oikeudenmukaisuudeksi ja pitää ääntä siitä.

Kai sen takia Jenkkien vaalikampanjan seuraaminen kiinnosti itseänikin niin paljon. Hyvä ja paha tuntui olevan niin selkeää, vaikka oikeastihan asiasta ei ole mitään hajua. Pystyi seuraamaan ilmiötä lähietäisyydeltä.

Ensimmäinen askel ei ole vihapuhe, kirjojen polttaminen tai ikkunoiden hajottaminen.

Ensimmäinen askel on tehdä toisesta ihmisestä objekti omassa päässään.

Jonkinlainen yksinkertainen, ymmärrettävä ja hallittava esine, jolla on jokin merkitys. Objekti, ei inhimillinen ihminen.

Se on helpointa kun näkee toisen ihmisen jossakin kategoriassa, johon on riittänyt kasapäin uskomuksia, joita ei halua kyseenalaistaa. Sitten pitää hänet siellä väkisin, riippumatta asioiden jatkuvasti muuttuvasta tilasta. Jos kategoria on ”paha” sitten pahuus tätä pahaa kohtaan on oikeutettua.

Koska ihan sama mitä ihminen sanoo ja miten hän sen sanoo, hän sanoo sen siksi, koska on natsi tai kommari. Suvakki tai rasisti. Homo tai hetero. Mies tai nainen. Feministi tai miesasiapoika. Idiootti tai älykäs. Akateeminen tai duunari.

Tämä on jännä tapa ottaa kasa energiaa, sanallistaa se ja pultata se toiseen ihmiseen tai toinen ihminen sen sisälle. Varsinkin lapset voi aivopestä mihin vaan ja varsin helposti tällä tyylillä.

Väkisinraamittaminen on taitolaji, jota monet harjoittavat, mutta erittäin harva tietoisesti. Minä hallitsen sen kohtalaisen hyvin. Tiedostan tekeväni sitä. Teen sitä automaattisesti kaikkialla ja kaiken aikaa. Mutta koska olen asiasta tietoinen, voin vaihtaa kehyksiä tarvittaessa. Joskus se on vaivalloisempaa.

Esimerkiksi jos on vihannut jotain ihmistä pitkään, on vaikeaa nähdä hänet ihmisenä. Ihmisyyden mukana voi nähdä toisen epätäydellisenä olentona, jonka pyrkimys on saattanut olla hyvä. Toteutus toi täyttä roskaa, mutta intentio ehkä on saattanut olla jotain välittämisenkaltaista.

Mutta se on se tekijä, joka mahdollistaa lopulta myös anteeksiannon.

Kun annat jollekin asialle tai ihmiselle riittävän monesti auktoriteettiasemasta käsin ja tunteella merkityksen, asiasta tai ihmisestä tulee se merkitys. Asia tai ihminen lakkaa olemasta ja merkitys jää voimaan.

Ihminen poistuu ja tilalle tulee natsi. Tai kommunisti. Tai rasisti. Tai feministi. Tai suvakki.

Sitten me emme enää puhu toisillemme, koska emme usko toisen kuulevan meitä kuitenkaan. Eihän tuollainen vitun ________ minua kuuntele, niin miksi vaivautua.

On vaarallista harjoittaa ihmisten pysyvää leimaamista ja raamittamista johonkin selkeään kategoriaan. On erittäin vaarallista alkaa antamaan tälle kategorialle pysyviä negatiivisiä merkityksiä. Raamittaminen on ensimmäinen askel mitä voi tehdä luodakseen jakoja. Merkitysten antaminen  on ensimmäinen askel siihen, että epähuomiossa epäinhimillistää toisen.

Ottamalla riittävän usein nämä kaksi askelta, etäännyttää itsensä todellisuudesta. Todellisuudesta, joka on yleensä käsitteitä monimutkaisempi tapaus.

Sinä olet siellä ja minä olen täällä. Tai me olemme molemmat täällä kategoriassa ja siksi me olemme x tai y verrattuna noihin ”toisiin” jotka ovat tuolla toisessa kategoriassa.

Kahtiajakojen maailmassa on helppoa luoda hyvää ja pahaa. Hyvää tai huonoa. Ystäviä tai vihollisia.

Miksi me teemme näin? Ehkä meillä ei kapasiteetti riitä pitää itseä auki jatkuvalle ja jatkuvassa muutoksessa olevalle todellisuuspommitukselle. Kun asiat ovat staattisia ja pysyviä päässämme, meillä on turvallisempaa.

Kaikki on selkeää. Mustaa ja valkoista. Väärin ja oikein. Hyvää ja pahaa.

Se on myös helppo tapa sijoittaa ihmiset erilaisiin asemiin sosiaalisissa hierarkioissa. Ne joilla on huono asema, eivät saa ääntään kuuluviin, vaikka perustelut olisivat minkälaiset.

Viestin uskottavuus koostuu aina siitä mitä sanotaan, miten se sanotaan ja ennenkaikkea: Kuka sanoo.

Ethos, pathos ja logos. Luonne, tunne ja järki.

Elävä elämä on perhanan monimutkaista ja epävarmaa puuhaa kaikessa epävarmuudessaan. Mutta kun sen pitää sellaisena, on pienempi todennäköisyys ryhtyä kärräämään veljiä ja siskoja keskitysleireille. Tai hakkaamaan heitä, jos he ovat poliittisesti eri mieltä.

Kommentit