Ei ole mitään muuta pelättävää, kuin pelko itse.

Pelko on ollut kanssani, niin kauan kuin muistan. Koko elämäni on pitkälti rakentunut erilaisille yrityksille hallita pelkoani. Poistaa se. Väistää sitä johonkin. En tosin käyttänyt pelosta termiä pelko, vaan heikkous.

Koska siltä se tuntui. Joltain joka vie kaiken voiman pois ja kyvyn toimia. Kyseessä on tainnut aina olla pelko.

Mistä tämä pelko on tullut? Keisarileikkaus ja sen aiheuttamat jäljet ovat varmasti iso osatekijä. On vaikea kuvitella suurempaa shokkia lapselle kuin yhtäkkinen tempautuminen turvallisesta symbioosista, johonkin täysin uuteen ärsykeympäristöön.

Tosin en tiedä onko sikiöaikakaan voinut olla kovin mukava reissu, ottaen huomioon millainen ihminen äitini on. Jos olet joskus tavannut, tiedät mistä puhun. Jos et ole tavannut, et osaa edes kuvitella.

Pelon alkuperä voi olla jokin lukemattomista hylkäämiskokemuksista. Se voi olla, se, ettei minulla ollut yhtään turvallista aikuista ympärilläni lapsena. Kaikki olivat vihollisia, jotka käyttivät minuun fyysistä ja/tai emotionaalista suoraa tai epäsuoraa väkivaltaa. Jokainen.

Minulle väkivalta on mitä tahansa pakottamista.

Yksi pelon syistä voi olla, että pääasiallinen kasvattajani isäni äiti. Mummoni on ihminen, joka pelkää kaikkea ja kaiken aikaa. Hän ei tee mitään muuta kuin märehtii, huolehtii ja valittaa. Kaikki fokus on asioissa joihin ei voi vaikuttaa mihinkään.

Joten kukaan ei ollut läsnä minulle hyväksyvästi ja luoda turvaa. Kaikki olivat niin vitun paniikissa kaikesta ja kaiken aikaa. Elämä on yhtä asioiden hoitamista ja hallitsemista. Juoksemista karkuun. Ei edes tiedetä mitä, mutta on liikuttava nopeasti.

Kiireessään kaikki tunkivat minua johonkin omaan laariinsa tai omaan paradigmaansa. Johonkin sellaiseen mitä he kuvittelivat voivansa ymmärtää ja hallita. Jos joku miettii vihani alkuperäistä lähdettä, niin se tulee tuolta. Kukaan ei antanut minun olla minä, vaan kaikilla oli joku vitun suunnitelma minua varten.

Ensimmäisen kokemuksen turvasta sain 31-vuotiaana. Vasta silloin sain pelolleni kontrastin. Ai tältä tuntuu, jos ei jatkuvasti pelota? Mitä se tällainen on?

Sitä ennen en tiennyt asiasta mitään. Miten olisin voinut? Tietääkö kala olevansa vedessä?

Sitten tässä on aina se ongelma, että vahvin työkaluni eli järki, ei kovinkaan paljon auta minua pelkoni työstämisessä. Koska pelkoni tuntuu ja on kehossa. Ajalta ennen kuin kognitioni ovat alkaneet jyllätä missään määrin

Joku saattaa tietysti ajatella, ettei lapsi muista miltä asiat ovat tuntuneet varhaislapsuudessa. Tai mitä siellä on sanottu ja tehty.

Tavallaan ei muistakaan. Keho muistaa, mutta se minkä ymmärrämme ”mielenä” ei niinkään. Eli lasta on todella helppoa ehdollistaa alkutaipaleella. Mitään mahdollisuutta puolustautumiseen ei ole ja on pakko ottaa se mitä annetaan.

Olet kuin ämpäri mihin voi kaataa mitä tahansa. Senkin minkä väitettiin olevan rakkautta, oli pelkoperäistä kontrollia pukeutuneena rakkauden kaapuun.

Joten kun muistamisen rippeet alkavat, muistan olleeni ylivarovainen kaikesta. Voisin tietysti ajatella syntyneeni pelkurina, mutta se ei pidä oikeastaan paikkaansa. Pelkoa on pultattu minuun paljon ennen kuin olen voinut asialle yhtään mitään.

Olen aina halveksinut pelkureita. Tympeintä on, jos on itse sellainen ja ei oikein tunnu voivan asialle yhtään mitään.

Ensimmäiset 30 vuotta meni tapellessa tuota pelkoa vastaan. Kuin näkymätön vihollinen joka on kaikkialla. Ihan sama mihin miekkansa iskee, vihollinen ei ole enää siellä.

Koska se vihollinen ei ollut itseni ulkopuolella. Se vihollinen olin tavallaan minä itse. Vaikka puristin voimani ja itsevarmuuteni kuinka suureksi tahansa, vihollinen oli aina minua suurempi. Aina.

Lopulta ymmärsin, etten voi voittaa itseäni. Se on mahdotonta. En voi ylittää. En voi kehittää. En voi parantaa tai muuttaa yhtään mitään.

Joten annoin periksi. Jo 31 vuoden ikäisenä ymmärsin viimein luovuttaa. Sitä kai tässä on eniten pelännyt. Luovuttamista.

Luovutin ja ryhdyin pelkäämään.

Kuolema.

Ajattelin, että pelkoni takaa löydän jotain sellaista, mihin voin nojata aina. Sellainen asia minkä päällä voi seistä tilanteesta riippumatta.

Jotain varmaa. Jotain turvallista. Jotain joka on totta.

Minulle totta on sellainen asia, jota en pysty mitenkään kumoamaan. Tämä on tietysti vähän hankala juttu kannaltani. Se johtuu siitä, että uskon kaiken mitä koen, näen ja tunnen, perustuvan pitkälti mielen illuusioon.

Olen kehittynyt kyvyssäni purkaa kaikki oletukset tuhannen palasiksi ja sen myötä huomannut, että oikeastaan mikään ei ole sitä mitä yleensä ihmiset olettavan sen olevan.

Tämä oli kannaltani hyvä ja huono asia. En tiedä mikä on totta, mutta joku minussa on hyvin tarkka sen suhteen, että jos joku on ei-totta.

Olen kokeillut suurin piirtein kaikkea mahdollista elämässäni pelon hallitsemiseksi, joten luovuttaessani olin jo hyvin varma siitä, että mikään niistä asioista mitä olen jo kokeillut, ei toimi.

On turha yrittää paeta pelkoa erilaisiin henkisiin harjoitteisiin. Toisiin ihmisiin. Tekemiseen. Seksiin. Rakkauteen. Uskontoon. Työhön. Itsensä parantamiseen. Muihin tunteisiin. Ajatteluun.

Kerran tässä on ryhdytty pelkäämään, niin samahan se on pelätä kaikkea. Kaivoin pakistani suurimmat pelkoni mitä keksin ja ryhdyin istumaan niiden kanssa.

Nöyryytetyksi tuleminen? Mitä jos elän elämäni niin, ettei kukaan voi millään mittarilla koskaan arvostaa minua? Enkä varsinkaan minä itse? Mitä jos olen halveksittava heikko paska?

Yksinäisyys? Niin totaalinen yksinäisyys, niin ettei kukaan välitä? Mitä jos olen täysin yksin täällä universumissa ja kaikki muut ovat vain kuvitelmia. Mitä jos täällä ei ole ketään muuta kuin minä? En voi tietää mitenkään onko asia näin vai ei ole, mutta yhtä tyhmää kuvitella, että täällä on jotain muita kuin minä.

Mitä jos kukaan ei koskaan tule ymmärtämään yhtään mitään minun sanomisista? Ei ole muita kuulijoita kuin minä? Mitä jos kirjoitan tätä blogia tyhjiöön ja ainoa kaiku joka vastaa, on oma ääneni? Mitä jos aina keskustelen ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää mitään mitä yritän ilmaista.

Mitä jos en koskaan saavuta mitään merkittävää? Olen täysin merkityksetön. Hyödytön nolla? Luuseri? Kaikilla mahdollisilla tavoilla täysin turha yhteiskunnan jäsen. Täyttä paskaa.

Kuolema? Mitä jos kuolen nyt ja kaikki tämä on ollut turhaa. Olen tehnyt töitä itseni kanssa ja kavunnut epäinhimillisille psykologisille vuorille. Sietänyt tuskaa jota en uskonut pystyväni sietämään. Mitä jos sillä ei ole mitään väliä? Mitä jos se on ollut absoluuttisesti täyttä roskaa? Entä jos olen ollut täysi idiootti?

Mitä jos kukaan ei koskaan rakasta minua? Mitä rakkaus edes on? Onko sitä olemassa? Ovatko ihmiset toistensa kanssa tekemisissä vai ovatko he tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa, mitä he kuvittelevat toisten olevan? Tapaavatko ihmiset toisiaan koskaan oikeasti? Onko se edes mahdollista?

Ehkä rakkaus on reaktiota yksin olemisen pelkoon? Rakasta minua ja pidä minusta huolta. Toive siitä, että joku isä tai äiti jossain tulee pitämään kädestä kiinni. Eloonjäämisjärjestelmä, joka on jostain syystä noussut palvonnan kohteeksi.

Mitä jos kukaan ei ole koskaan rakastanut minua eikä myöskään tule rakastamaan? Olen totaalisen yksin. Ollut aina ja aina tulen olemaan. Kaikki muu on ollut teeskentelyä.Jos joku väittää rakastavansa minua, hän rakastunut mielikuvaan minusta, ei minuun.

Mitä jos koko perheeni vihaa minua ja pitää itseään minua parempana sen takia, että he ovat eläneet jonkinlaisen järkevän elämän? Mitä jos he joukolla pilkkaavat minua valintojeni takia? Mitä jos äitini on oikeassa ja olen hullu? Täysin sekava idiootti.

Mitä jos Jumala tai jonkinlainen suurempi viisaus, elämän tarkoitus tai mikä ikinä, on pelkkä vitsi? Joku keino hallita omaa eksistentiaalista tuskaa siitä, että minä jos minulla ei ole absoluuttisesti mitään merkitystä. Olen pelkkä sattumien summa ja sillä ei ole mitään väliä mitä teen. Ei mitään väliä minkään kannalta. Koko planeetan ja ihmisrodun tuhoutuminen on aivan se ja sama.

Mitä jos tämä minä mitä yritän parannella ja kehittää, on vain mielikuvituksen tuotetta? Mitä jos ei ole mitään muuta kuin näitä vitun ehdollistumia ja jos ne poistaa, jäljelle ei jää yhtään mitään. Entä jos minulla ei ole mitään sellaista mitä persoonallisuudeksi kutsutaan?

Mitä jos tämä itsensä etsiminen on täysin turhaa. Mitä enemmän etsin, sitä enemmän löydän valheita. Ajatuksia siitä, että on olemassa jonkinlainen minä. Mitä jos olen täysin tyhjä ihmisen kuori? Ja se kuorikin rappeutuu päivä päivältä ja prosessia voi korkeintaan hidastaa.

Mitä jos minua ei olemassa? Olen vain pelkkä ehdollistumieni summa.

Mitä jos olen aivan täysin merkityksetön? Mitä jos elämäni on täysin merkityksetöntä? Mitä jos elämä itsessään on täysin merkityksetöntä? Mitä jos absoluuttisesti kaikki on täysin tyhjää.

Kaikki. Aivan kaikki. Turhaa merkityksetöntä roskaa.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Ja niin.

Siinäpä se.

Jos millään ei ole mitään väliä, ei ole mitään syytä pelätä. Olen jo kuollut. Kaikki pelkoni ovat jo käyneet toteen.

Mitä tässä pelätään? Jonkin menettämistä, mitä ei ole koskaan ollutkaan?

Minulla on lainassa jonkinlainen tilapäinen ihmiskokemus jossain kohti aikaa. Se mitä sillä teen tai jätän tekemättä, on valinta. Valinta, jolla ei ole merkitystä.

Kaikki on tyhjää. Jos en ajattele sinne tyhjyyteen jotain, siellä ei ole oikeastaan mitään. Sillä ei ole väliä onko ajattelu automaattista ja alitajuista, vai tietoista prosessointia.

Joku saattaa erheellisesti luulla, että tiedän mistä puhun nyt.

En.

“The world is like a ride in an amusement park, and when you choose to go on it you think it’s real because that’s how powerful our minds are. The ride goes up and down, around and around, it has thrills and chills, and it’s very brightly colored, and it’s very loud, and it’s fun for a while.

Many people have been on the ride a long time, and they begin to wonder, ”Hey, is this real, or is this just a ride?” And other people have remembered, and they come back to us and say, ”Hey, don’t worry; don’t be afraid, ever, because this is just a ride.” And we … kill those people. ”Shut him up! I’ve got a lot invested in this ride, shut him up! Look at my furrows of worry, look at my big bank account, and my family. This has to be real.” It’s just a ride. But we always kill the good guys who try and tell us that, you ever notice that? And let the demons run amok … But it doesn’t matter, because it’s just a ride.

And we can change it any time we want. It’s only a choice. No effort, no work, no job, no savings of money. Just a simple choice, right now, between fear and love. The eyes of fear want you to put bigger locks on your doors, buy guns, close yourself off. The eyes of love instead see all of us as one. Here’s what we can do to change the world, right now, to a better ride. Take all that money we spend on weapons and defenses each year and instead spend it feeding and clothing and educating the poor of the world, which it would pay for many times over, not one human being excluded, and we could explore space, together, both inner and outer, forever, in peace.”

– Bill Hicks.

“I must not fear. Fear is the mind-killer. Fear is the little-death that brings total obliteration. I will face my fear. I will permit it to pass over me and through me. And when it has gone past I will turn the inner eye to see its path. Where the fear has gone there will be nothing. Only I will remain.”

Tämä Frank Herbertin dyynisaagan mantra, on ollut yksi suosikeistani pitkään. Mutta nyt huomaan, sen kaipaavan pientä päivitystä

“I can choose to fear. Fear is the mind-killer. Fear is the little-death that brings total obliteration. I will face my fear. I will permit it to pass over me and through me. And when it has gone past I will turn the inner eye to see its path. Where the fear has gone, there will be nothing.”

Kas noin.

Kommentit