Valitse sivu

KeepgoingKaikki kärsimys johtuu siitä, että haluamme välttää kipua.

Kaiken lisäksi Buddha on sanonut, että elämä on kärsimystä.

Kuulostaa hiukan umpikujalta.

Kärsi tai kohtaa kipu. Molemmat sattuu.

Buddha oli kuitenkin oikeassa. Suurin osa minun ja muiden ihmisten toiminnasta on kivun välttelystä seuraavaa kärsimystä.

Mitä eroa on kivulla ja kärsimyksellä?

En ole ihan varma. Jos saan vapaasti määritellä niin ehkä erottelisin asiaa näin

Kipu on intensiivistä, lyhytaikaista ja pelottavaa. Monesti kipuun liittyy sellainen uskomus, ettei se koskaan lakkaa ja siksi sen kohtaaminen tuntuu äärimmäisen huonolta idealta.

Siksi mieluummin kärsimme. Kärsimys on yleensä pitkitettyä, läpitunkevaa, mutta kuitenkin turvallista. Kärsimys yleensä alkaa tilapäiseksi helpotukseksi naamioituna ystävänä. Kärsimys muuttuu kivuliaaksi pikkuhiljaa. Siihen ehtii tottua. Se on kuin uusi ystävä, joka vaikuttaa aluksi mukavalta, mutta vähitellen osoittautuu sadistiseksi psykopaatiksi.

On lukemattomia tilanteita missä kärsiminen jatkuu, koska kipua vältellään.

  • Jatketaan toimimatonta parisuhdetta, koska lähteminen on kivuliasta.
  • Ylipaino rajoittaa voimakkaasti elämää, mutta ei aloiteta elämäntaparemonttia, koska joutuisi luopumaan lohtusyömisestä
  • Vitkastellaan lääkäriin menemistä ja kärvistellään kipujen kanssa, koska pelätään käynnillä löytyvän jotain vielä pahempaa
  • Ei uskalleta luopua myrkyllisestä ystäväpiiristä, koska ajatellaan yksinäisyyden olevan liian kauheaa
  • Siedetään vuodesta toiseen paskaa johtamista työpaikalla, koska pelätään työttömyyden aiheuttamia taloudellista ahdinkoa
  • Ei ilmaista omia mielipiteitä ja nieleskellään ajatuksia vuodesta toiseen, koska muiden hyväksynnän menettämisen pelko on massiivinen

On vaikea arvioida millainen kipu on pahinta. Tutkimusten mukaan esimerkiksi yksinäisyys sattuu ihan yhtä paljon kuin fyysinen kipu.

Joskus en edes tiedosta mitä itse pidän kivuliaana, huomaan vain vältteleväni jotain.

Ajoittain teemme vaihtokauppaa kivun kanssa. Musertava eksistentiaalinen kriisi höllää otetta hetkeksi, kun vähän viiltelee itseään fyysisesti. Surun voi haudata, kun myrkyttää itseään fyysisesti Big Mac-aterialla tai pussillisella sipsejä. Vaihdetaan alakuloisuus pahoinvointiin.

Tavalla tai toisella, kaikki palaa aina keppiin ja porkkanaan. Kärsimys on sitä, että yritän välttää keppiä (kipua) nyt, korvaamalla sen jollain porkkanalla (nautinolla, esimerkiksi juomalla viinaa). Ja tästä porkkanan käytöstä seuraa jotain keppiä (eli kipua: sosiaalinen eristäytyminen, krapula, töiden ja muiden vastuiden laiminlyönti).

Ja porkkanan teho laskee jatkuvan käytön myötä, joten annosta on lisättävä (ei oikeen hommat skulaa, niin tässähän on sama juoda sitten vähän lisää.). Silti saatu hyöty vain laskee ja laskee, kun taas käytön seuraukset vain pahenevat ja pahenevat.

Voiko kärsimyksen lopettaa?

Kerron nyt omakohtaisen kokemuksen. Voit saada siitä jotain myös itsellesi. Emme ole niin erilaisia.

Olen ollut tämän vuoden täysin pelaamatta tietokoneella.

Se voi olla sinulle triviaali asia. Minulle se ei ole, koska olen kasvanut naama kiinni monitorissa.  Monet onnellisimmat lapsuusmuistoni ja suurimmat onnistumiseni eivät perustu ”todellisuudessa” vietettyyn aikaan. Sen sijaan olen ollut maailman kovin ja paras tyyppi sadoissa virtuaalimaailmoissa.

Peleissä saa nopeasti palautetta omista tekemisistä, keppiä ja porkkanaa tulee jatkuvasti ja kohtalaisen johdonmukaisesti. Pelatessa oppii. Kehittyy. Motivoituu. Yleensä pelin sankarilla on hyvin merkityksellinen rooli kokonaisuudessa.

Miksi kiinnostuin pelaamisesta niin paljon?

Uskoakseni se johtuu siitä, että lapsena minulla oli valtava puute palautteesta. Jos sitä sai, se oli yleensä negatiivista. Vaikka teki mitä hienoa, ei se paljon herättänyt kiinnostusta, kiitosta tai kannustusta. Joskus se sai aikaan jopa nöyryytystä. Kaikki tämä aiheutti aika pitkälti sen, että minkä tahansa asian yrittämisestä tai tekemisestä tuli melko vastenmielistä.

En muista saaneeni kiitosta kauheasti mistään muusta kuin siitä, että olin kiltisti. Kiltisti oleminen tarkoittaa sitä, että et tee niitä asioita mitä muut näyttävät tekevän, samalla kun he kieltävät sinua tekemästä samaa. Tai et ylipäätään tee mitään, mikä nyt jostain syystä olisi melko normaalia käytöstä pienelle pojalle. Pitää olla jonkinlainen androgyyni nukke.

Roolini oli merkityksetön.

Joten jos valittavana on täysin rikkinäinen kannustusjärjestelmä todellisuudessa, verrattuna nopeaan, hauskaan ja intensiiviseen palautejärjestelmään virtuaalitodellisuudessa, on valinta varsin helppo.

En muista, että mikään muu olisi tuntunut yhtä hyvältä, kuin pelaaminen. Kuulostaa kyllä vähän säälittävältä, kun sen noin laittaa, mutta asia on ollut minulle enemmän tai vähemmän totta.

Silloin muistan ajatelleeni, että kaikki aika mitä en pelannut, oli elämän tuhlaamista.

Tietokonepelaamisen suurkulutus on aiheuttanut minulle sen, että aivoni ovat tottuneet melkoiseen stimulaatiovyöryyn. Kaikki todellisuudessa tapahtuvat asiat tuntuivat ennen jotenkin lattealta pelaamiseen verrattuna.

Mutta kuten kaikessa, lopulta lääkkeeksi tarkoitetusta asiasta tulee suurempi myrkky, kuin siitä asiasta, mitä alunperin ryhdyttiin lääkitsemään. Vaikka nautin pelaamisesta aluksi suunnattomasti, ajan saatossa siitä jäi enemmän ja enemmän vain tyhjä olo. Mutta kun elämä oli paskaa, niin silti säilytti asemansa parempana vaihtoehtona.

Kasvava tyhjyys taas ajoi pelaamaan lisää. Kuulostaa epäilyttävän paljon kärsimykseltä. Kun ikää alkoi tulla lisää, vähensin pelaamista pikkuhiljaa. Korvaten sitä vähitellen muulla tekemisellä, joka ei ollut yhtä intensiivistä, mutta siitä ei jäänyt myöskään tyhjää oloa.

Sitten lopetin täysin tämän vuoden alussa. Päätöksellä. Halusin katsoa mitä tapahtuu, jos jätän pelaamisen täysin. Käytin hyväkseni sosiaalista painetta ja rahallista rangaistusta. Ja sitä, että olin vain kyllästynyt. Halusin nähdä mitä tulee tilalle, jos lopetan vain lopettaakseni.

Epävarmuutta.

Miksi lopetin vasta nyt, enkä aikaisemmin? Kuten sanoin, todellisuuden palautejärjestelmä on ollut omalla kohdallani vähän viallinen ja elämä minuna on ollut varsin kivuliasta ja epäpalkitsevaa.

Mutta lopetin tuon kivun välttelyn. Erityisesti viimeiset pari vuotta, olen mennyt suoraan sitä kipua kohti. Kaikilla mahdollisilla eri keinoilla mitä olen löytänyt. Ja niitä on muuten melkoinen kirjo. Projekti on vasta alussa, mutta kivun kohtaamisen myötä kykyni nauttia elämästä, itsestäni ja muiden ihmisten seurasta on merkittävästi kasvanut.

Siksi päätin lopettaa ja fokusoitua täysin todellisuuteen tästä eteenpäin.

Nyt kun asiat tuntuvat joltain, myös todellisuudessa pelattavat pelit vaikuttaa riittävän mielenkiintoiselta. Vähemmän räjähdyksiä ja hitaampaa hahmonkehitystä, mutta menettelee.

Kaikesta tästä huolimatta, oli vaikea löytää pelaamiselle korviketoimintaa. Mikään ei tuntunut oikeen yhtä hyvältä (ja huonolta). Ensimmäiset kolme kuukautta sain todeta, että aika monetkin asiat aiheuttivat impulssin pelata. Mutta kun tietokone oli osina kaapissa, ei sitä jaksanut alkaa uudelleen kokoamaan. Hyödynsin tässä tahdonvoimatutkimuksista vastaan tullutta 20 sekunnin sääntöä. Jos asian tekemiseen menee yli 20 sekuntia, niin on monesti helpompaa jättää se tekemättä.

Siksi lenkkitossujen laittaminen illalla valmiiksi aamulenkkiä varten, on tehokas keino lisätä todennäköisyyttä, että lenkille lähtee.

Sitten laiva alkoi kääntyä ja aivot osasivat sopeutua myös hiukan vähempään stimulointiin. Ja pelaaminen pysyi pois. Tilalle tuli jotain vähemmän intensiivisempää, mutta kuitenkin palkitsevampaa. Lautapelejä (huomattavasti sosiaalisempaa), uusia ihmissuhteita, itsetutkiskelua, massiiviset määrät urheilua, kirjoittamista ja aloin panostamaan myös bisnekseen roppakaupalla enemmän.

Tuskin kirjoittaisin tätä blogiakaan, jos minulla olisi vaihtoehtona valita mikä tahansa kymmenistä tämän vuoden aikana ilmestyneistä pelillisistä mestariteoksista. Ainakin valinnan tekeminen pelaamisen ja kirjoittamisen välillä olisi todella vaikea. Energiaa palaisi arpomiseen päivittäin.

Tätä kirjoittaessani tajuan, etten ole ajatellut pelaamista juurikaan useampaan kuukauteen. Aivojen hermoyhteydet ovat rauhoittuneet. Toki jos kaivan koneen kaapista ja ryhdyn pelaamaan, hermoyhteydet aktivoituvat supernopeasti takaisin. Pelaamiseen käytetyt 20 000+ tuntia on jo todennäköisesti muodostanut ranteen paksuisista hermoyhteyksistä koostuvia valtateitä aivoihini. Ei niiden uudelleenaktivointi paljoa vaadi.

Siksi joissain tilanteissa ainoa vaihtoehto on jättää se ensimmäinen ryyppy ottamatta. Koska sitten taas mennään. Vanhat toimintatavat palaavat takaisin salamannopeasti. Tuttua ja turvallista. Rutiini on muodostettu ja sen toteuttamatta jättäminen on varsin vaikeaa.

Pelaaminen on ollut minulle suuri ilo, mutta oli aika päästää irti. Minulla on nykyisin tärkeämpää ja palkitsevampaa tekemistä todellisuudessa. Ja se tekeminen jopa tuntuu joltain.

Kärsimys jatkuu niin kauan, että välttelytoiminta alkaa sattua enemmän kuin kipu, mitä sillä välttelyllä yritetään vältellä. Minun tapauksessani kipu väheni riittävästi ja kontrastina välttelytoiminta, eli pelaaminen, tuntui aiheuttavan enemmän harmia kuin hyötyä.

Heti kun kepit ja porkkanat olivat oikeassa asennossa, lopetin.

Oli sen aika.

Osaammeko edes olla?

Vastaus on, että emme kovin hyvin.

Joskus vähän aikaa sitten toteutettiin varsin mielenkiintoinen koeasetelma. Se meni suurin piirtein seuraavasti: Ihmiset laitettiin huoneeseen jossa ei saanut, eikä oikein edes voinut tehdä yhtään mitään. Koeasetelma tutki sitä, kuinka vaikea ihmisten on istua ajatustensa kanssa itsekseen noin viidentoista minuutin ajan.

Kun ihminen haluaa vältellä jotain, hänestä tulee erittäin luova. Jos tutkija unohti kynän huoneeseen, sitä käytettiin tehtävälistojen laatimiseen. Jos tutkija unohti paperia huoneeseen, siitä tehtiin origameja. Pääasia, että tehtiin jotain muuta, kuin istuttii itsekseen ajatustensa kanssa.

Koeasetelman kehittyessä huoneeseen lisättiin eräs elementti: nappi mitä osallistuja sai painaa halutessaan. Nappia painamalla sai annettua itselleen sähköiskun.

Jokaiselle osallistujalle oli annettu etukäteen maistiainen tästä lievästä sähköiskusta ja he sanoivat, että ovat valmiita maksamaan siitä, ettei shokkia anneta jatkossa uudelleen.

Silti 12/18 osallistuneista miehistä antoi itselleen vähintään yhden sähköiskun kokeen aikana. Vain 6/24 naisista teki saman. Toki on silti yllättävää, että 66% miehistä ja 25% naisista antoi itselleen sähköiskun, jonka välttämisestä olisivat aikaisemmin olleet valmiita maksamaan.

Miksi miehet painoivat nappia enemmän? Koeasetelma ei kerro. Epäillään, että miesten tarve stimulaatiolle on suurempi. Minulla on monesti impulssi päästä tekemään jotain. Ei minkään tekeminen ei ollut minulle aikaisemmin tekemistä. Oma kokemukseni tosin nykyään on, että se on erittäin aktiivista puuhaa. Kun pysähtyy, alkaa tapahtua valtavasti. Ehkä kirjoitan siitä enemmän tulevaisuudessa.

Miksi kukaan ylipäätään painoi nappia? Tutkijat epäilevät syyksi tylsyyttä ja uteliaisuutta, mutta varmuutta ei ole. Ne jotka antoivat itselleen sähköiskuja, antoivat niitä yleensä useampia kertoja. Tämä vie jonkin verran pohjaa uteliaisuushypoteesilta.

Minun hypoteesini on seuraava ja se perustuu lähinnä omiin kokemuksiini. Kun pysähdymme, meihin alkaa sattua. Koska silloin me joudumme sen äärelle, mitä meissä oikeasti tapahtuu. Kun emme aktiivisesti työnnä pois tai välttele sitä mitä kannamme mukanamme, se alkaa nousta mullan alta esiin.

Ja kun emme tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, alamme panikoida.

Kipu tulee ja sille ei voi tehdä mitään => paniikki. Ennen kuin paniikki iskee päälle, teemme jotain. Mitä tahansa. Vaikka sitten annamme itsellemme sähköiskun.

Minä reagoin vieläkin kauhulla ajatukseen siitä, että menisin jonnekin yksin ja en tekisi yhtään mitään. Vaikka itseasiassa se tuntuu minusta aika hyvältä, silloin kun päätän oikeasti tehdä niin. Oletan sen tuntuvan kauhealta, koska joskus se ei oikeasti ole ollut vaihtoehto. Tein mieluummin mitä tahansa muuta kuin olin paikallani ja tunsin mitä minussa tapahtuu. Koska yleensä tunsin vain kasvavaa ahdistusta.

Miksi meihin sattuu?

Mistä tämä kipu, jolle ei nähtävästi voi mitään sitten tulee?

Suurilta osin sieltä, mistä kukaan ei myönnä sen tulevan. Minäkin halusin ajatella, että asia on käsitelty ja se siitä.

Minua meinaa meinaa lähes aina naurattaa, kun joku toteaa, että minulla oli onnellinen lapsuus. Tai jotain sen suuntaista, että rakkautta oli paljon ja kaikki oli hyvin. Toki säännöllisesti tuli vyöstä ja se oli ihan ok. Ei sillä ollut väliä. Ansaitsin sen.

Oikeastaan oli hyvä juttu, että täysin ylivoimaisella voimasuhteella varustettu henkilö nöyryytti minua fyysisellä väkivallalla. Vaikka olisi voinut valita mitä tahansa muitakin toimintatapoja. Siis teoriassa olisi voinut valita, koska käytännössä ihmiset toistavat aika pitkälti niitä kaavoja mitä heihin itseensä on käytetty.

Toki kaavoja voi hiukan hienosäätää. Vaihtaa vanhempien alkoholismin työnarkomaniaan ja omat lapset voi sitten taas olla alkoholisteja tai seksiriippuvaisia.

Sitäkin kuulee, että suhde vanhempiin on nyt normalisoitunut tai heidän kanssaan on helpompaa. Tosin aina, kun käy sukulaisten tykönä vierailulla, se on jotenkin aivan saatanan raskasta. Tai ei tee mieli oikeastaan kertoa mistään mitään. Ainoa syy mikä ajaa tapaamaan näitä ihmisiä, joista ei oikeastaan edes pidä, on velvollisuus.

Koska pitäähän sitä tehdä asioita, koska niitä pitää tehdä. Vältän syyllisyyden aiheuttamaa kipua tekemällä asioita mistä kärsin.

Tämän tabun tökkiminen on jokseenkin vaikeaa. Koska ei voi väittää, etteikö jollakin olisi onnellinen lapsuus. On vaikea sanoa, että toisen kokemus ei ole sitä mitä hän väittää sen olevan.

Uskomus siitä, että vanhempamme rakastivat meitä on ollut meille eloonjäämisen kannalta kriittisin asia lapsena. Koska muuten vaihtoehtona on hylätyksi tuleminen ja sen myötä kuolema. Ei lapsella ole mahdollisuutta selvitä itsekseen. Siksi tarinat mitä itsellemme kerromme asiasta on varsin ymmärrettäviä.

Lapsi on valmis tekemään mitä tahansa säilyttääkseen uskomuksen siitä, että vanhemmat rakastavat häntä. Lapsi uhraa mielenkiinnon kohteensa, mielipiteensä, persoonansa, innostuksensa, voimansa, uteliaisuutensa ja rakkautensa elämää kohtaan. Kaikesta voidaan tehdä alisteista tuolle uskomukselle. Kaikki omat tarpeet voidaan heittää roskakoriin, koska rakastetuksi tuleminen on kuin happea. Ilman sitä ei voi jatkaa elämistä.

”Muutun miksi tahansa, kunhan rakastatte minua. Jos minusta ei silti tunnu, että rakastatte minua, vedän mieluummin johtopäätöksen siitä, että en vain ole rakastettava ja teen siitä identiteetin itselleni. Suojaan sillä itseni siltä musertavalta tosiasialta, että ehkä minua ei oikeasti rakastettu sillä tavalla kuin olisin halunnut.”

Mieluummin ajattelen vian olevan minussa, kuin tutkisin sitä tosiasiaa, että ehkä kukaan ei oikeasti tuntenut minua tai ollut minusta kiinnostunut. Olin vain väline jollekin kummalliselle näytelmälle.

Ei näitä asioita kannata ajatella. Mennyt on mennyttä. Asiat ei miettimällä kummene.

Lisää tarinoita.

Tässä vaiheessa on varmaan tärkeää mainita, että lapsuuden onnellisuus tai onnettomuus ei ole vanhempien vika. Tai en tiedä onko se oikeastaan kenenkään vika. Se on vaan on mitä on. Vanhemmat ovat myös olleet lapsia joskus ja se siirtävät eteenpäin sitä ymmärrystä mikä heillä on.

Tämä ei silti tarkoita, etteikö ihmisen kannattaisi tutkia sitä, mikä itselle on omassa kokemuksessa ollut totta. Tarkoitus ei ole lähteä syyttämään vanhempia siitä, että he ovat ryssineet asian. Olen sitäkin yrittänyt huonolla menestyksellä. Parempi myöntää, että jotain on puuttunut ja olla empaattinen itseä kohtaan.

Äärimmäisen vaikea laji.

Varsinkin, kun jossain vaiheessa pitää kuitenkin purkaa sitä turhautumista ja vihaa vanhempia ja kaikkia muitakin kohtaan. Sitä ei vaan kannata tehdä heille suoraan. Helpompaa tutkia omaa patoutunutta murhanhimoaan vaikka terapiassa. Sitten jos ja kun siihen murhanhimoon viimein pääsee käsiksi.

Viha ei muuten ole rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on. Joten kyllä sieltä vihan alta sitten löytyy myös jotain positiivisempaa, kun sen saa ensin edestä. Viha on myös välttämätön tunne ottaa haltuun, koska sen avulla voi vetää omia rajojaan. Kertoa ihmisille, että missä tontin raja menee ja milloin olisi syytä aloittaa peruuttaminen toiseen suuntaan.

Yksi matkallani vastaan tullut opettaja joskus todennut, että ”lapsuuden pointti on aiheuttaa lapselle riittävästi traumoja, että hän päätyy meditoimaan” ja olen täysin samaa mieltä. En näe miten olisi mahdollisuutta toteuttaa jonkinlainen täydellinen lapsuus. Aina menee jotain perseelleen. Ja on kunkin omalla vastuulla sitten katsoa lähteekö asiaa tutkimaan vai ei.

Pakko ei ole. Mutta jos elämä on pelkkää selittämätöntä ahdistusta, niin vaihtoehdot on vähissä.

Minäkin olin sitä pitkään mieltä, ettei elämässäni ollut mitään vikaa ja kaikki oli about normaalia. Silti kaikki oli ihan helvetin pelottavaa ja ahdistavaa. Vihasin kaikkea. En luottanut kenenkään. Maailma oli vihamielinen paikka ja parempi vaan yrittää turruttaa itsensä mahdollisimman tehokkaasti. Täydellistä olisi jos ei tuntisi yhtään mitään.

Pelaaminen mahdollisti minulle pitkälti sen. Elämä on vaan siinä mielessä vittumainen kaveri, että se yrittää väkisin tuoda asioita käsittelyyn. Ne asiat muistuttaa itsestään niin kauan, että niitä on pakko katsoa tai kärsiä enemmän ja enemmän. Halusi sitten tai ei.

Suurimmat traumani ovat lähteneet lumivyöryn lailla liikenteeseen jo kauan ennen, kuin osasin ajatella kielellisesti mitään. Kun näiden traumojen päälle kasaa sitten lapsuusmuistoja ja muita kokemuksia, elämästä tulee jännää toisintoa.

Kuin eläisi samaa draamaa uudelleen ja uudelleen, pienillä vivahde-eroilla.

Kaikki vaikuttaa enemmän, kuin koskaan uskalsin itselleni myöntää. Lapsuus. Syntymä. Ehkä jopa asiat ennen syntymäämme. Ehkä asiat jopa ennen sitä.

Suvussa kulkeneet traumat, joita ei ole koskaan käsitelty, mutta jokin meissä kuitenkin kantaa sitä mukanaan. Tästäkin alkaa ymmärtääkseni olla tieteellistä näyttöä. Käsittelemättömät tunnemöykyt voivat siirtyä sellaisenaan eteenpäin, jossain solujen sopukoissa.

Kipu sattuu vähemmän, kuin odotan sen sattuvan

Minulta poistettiin kaksi viisaudenhammasta viime viikolla. Poistoa edeltänyt tulehdustilan aiheuttama pitkitetty kärsimys, sai minut melkein repimään pääni irti. Toinen hammas revittiin irti pieninä osina ja se piti kammeta hammaskirurgisella sorkkaraudalla irti leukaluusta. Hampaan juuret olivat kietoutuneet sieluuni asti.

Veren sylkeminen ja poiston jälkeisten kipujen sietäminen oli silti pelkkää nautintoa verrattuna kärsimykseen, mitä tulehduksesta aiheutui.

Yllättävää minulle on ollut se, että kivun kohtaaminen sattuu itseasiassa vähemmän kuin odotan sen sattuvan. Vähän sama logiikka kun ei ole mitään pelättävää, paitsi pelko itse.

Pelkään enemmän pelkoa, kuin sitä asiaa mitä pelkään.

Tämä pätee myös emotionaaliseen kipuun. Suhtaudun joihinkin tunteisiini samalla vastustuksella, kuin minut yritettäisiin tappaa. Ei tee mieli antaa periksi. Antautua. Kuolla.

En halua katsoa, enkä halua tuntea. Itseasiassa teen mieluummin mitä tahansa muuta.

Olen meinannut jättää homman kesken arviolta ainakin 200 kertaa. Välillä tekee mieli tunkea ajatukset itsensä rakastamisesta hevosen perseeseen.

Ja kaikki tämä kuuluu asiaan.

”Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin.” – Elastinen

Loppusanat

Tässä ihmisyydessä on sellainen inhimillinen haaste, että itseä ei pääse pakoon. Me luulemme monesti, että pahoinvointimme aiheuttajat ovat itsemme ulkopuolella. Jos jokin asia olisi toisin, niin sitten oloni olisi parempi. Kunpa vain ihmiset ja yhteiskunta muuttaisi asennettaan.

Valitettavaa on, että vaikka se ympäristö kuinka muuttuisi, se ei välttämättä auta mitään. Jos pahoinvointi on meissä itsessämme, sitä ei pääse mihinkään karkuun. Kipu on kohdattava. Sen täytyy antaa tuntua ja siitä pitää mennä läpi.

Ja ensin pitää kerätä riittävästi rohkeutta juoksemisen lopettamiseen.

Olen kirjoittanut tämän tekstin neljä vuotta sitten. Sittemmin olen ottanut pelaamisen takaisin elämääni, mutta suhde siihen on muuttunut. Muu elämä tarjoaa mielenkiinnon kohteita sen verran, että pelaaminen ei ole ainoa asia mihin kannattaa käyttää aikaa. Nautin työstä, ystävistä ja läsnäolosta itsensi kanssa.

Moni asia on nyt toisin. Onneksi. Toki päällä on globaali pandemia, mutta mitä sitä pienistä murehtimaan.

 

Kommentit