Valitse sivu

TunteetTunteet ovat kiinnostavia. Vähän samalla tavalla kuin kauhuelokuvat ovat kiinnostavia.

Tunne-elämäni on ollut minulle kuin ystävä, jota en koskaan halunnut, mutta ei siitä eroonkaan päässyt. Yritin aikani hukuttaa tätä ystävää suohon, mutta yrityksistä huolimatta, se nousi suosta aina takaisin. Kuin jonkinlainen kuolematon zombi, tunne-elämäni laahusti aina takaisin koputtelemaan ikkunan taakse.

Tuijottamaan. Häiritsemään ja pilaamaan kaiken.

Minulla oli niin mukavaa, kun sain leikkiä itsekseni järjen kanssa. Me olimme molemmat sitä mieltä, että märkä ja suoturpeelle haiseva tunne-elämäni joutaisi saunan taakse.

Siinä kaverissa oli vaan jotain hyvin epäilyttävää. Jotain hallitsematonta. Epäloogista ja kaoottista. Kaiken kaikkiaan paska juttu.

Mutta sitkeys palkitaan. Zombi jatkoi tuijottamistaan ikkunan takana. Sitten se ryhtyi koputtamaan ikkunaan. Ja lopulta se löi lasin sisään ja käveli seuraksemme aamiaispöytään. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Oli aika aloittaa yhteinen tutustumisleikki.

Aluksi niin vaivaantunut ja vihamielinen yhteiselomme ei toimi täysin vieläkään. En vieläkään ole varma mitä mieltä tästä kaverista olen, mutta en jaksa aktiivisesti vihata sitä tai työntää ulos pakkaseen.Tai suohon.

Yritän hyväksyä sen läsnäolon pöydässäni parhaan kykyni mukaan. Tuijotamme toisiamme epäilevästi. Jostain syystä suhteeni järkeen on myös alkanut rakoilla. En tiedä oikeen mitä mieltä olen siitäkään kaverista. Tästä on tullut yhtä helvetin kolmiodraamaa.

Välillä olen hyvää pataa toisen kanssa ja välillä toisen. Kumpikin potee mustasukkaisuutta omalla tavallaan.

Kaippa sekin on kehitystä.

Pahinta on, että olen herkkä. Tästä johtuen, tunne-elämäni on luultavasti keskimääräistä intensiivisempi. Tätä on tietysti vaikea todentaa, koska enhän minä voi oikeasti tietää miltä sinusta tuntuu ja miten paljon. Kirjoitan tästä joskus erikseen, koska herkkyys on niin kaksiteräinen miekka.

Se on kuin supervoima, josta pitää maksaa massiivista hintaa jatkuvasti.

Mies ja tunteet

Uskoakseni monet miehet (lasken itseni tähän kategoriaan) suhtautuvat tunteisiin samalla tavalla, kuin Rautaruukin teräksenvalajat sämpylän välissä oleviin salaatteihin. Ne heitetään roskiin.

En ollut ihan varma pitääkö perstuntumani paikkaansa, niin tein hyvin lyhyen laadullisen haastattelututkimuksen tunteista. Haastatellut koostuivat lähinnä lapsuudenystävistäni ja kaikki vastaajat ovat kotoisin Raahesta.

”Tutkimuksessa” kysyin sekä miehiltä, että naisilta yhden kysymyksen. Kysymys oli ”mitäs mieltä te olette näistä tunteista?”

On muuten yllättävän yllättävä kysymys.

Miesten vastauksia

  • ”Minulla ei ole mielipidettä”
  • ”Ihan perseestä”
  • ”Mikä vitun kysymys tuo on?”
  • ”Aika tärkeitä on nuo tunteet, mutta siinä mielessä ikäviä, että jos ne alakaa liikaa rassaamaan. Saattaa heleposti tulla semmonen negatiivinen aspekti. Jos on täysin tunteeton ihminen, se on käsittämätöntä myös. Oon myös kärsinyt siitä, että oon liian tunteellinen. Ihmisestä voi tulla kyyninen, jos liian tunteellinen.”

Ja naisten vastauksia vertailun vuoksi

  • ”Aivan ihania. Nehän tekee elämästä elämisen arvoisen”
  • ”Elämän tarkoitus, elämän pointtihan on tunteet”
  • ”Suhtautuminen vaihtelee, monesti mietin mistä tämäkin tunne tulee”
  • ”Hyvä, että on tunteita, muuten ois tosi tylsää”

Ei ihme, että eräs valmentajakollegani Heidi aikoinaan pudotteli sellaisia lukuja kuin, että 20% (tai 25%, en muista) miehistä kärsii aleksitymiasta. Se tarkoittaa kyvyttömyyttä tunnistaa ja nimetä tunteita.

Wikipedian mukaan aleksitymia voi johtaa psykosomaattisiin sairauksiin, kuten ylipainoon, syömis- ja paniikkihäiriöihin. Jeejee.

Ystäväni Ari Lanamäki tiivisti ilmiön summaamalla suomalaisen miehen tunne-elämän seuraavaan esimerkkiin:

”On se tunne ku ahristaa (ahdistaa) ja sitte se toinen tunne…. se …. mikäsenyt oli … se ku ei ahrista!”

Kyllähän sitä kahdellakin pärjää. Sitten lisäksi on vielä ne, kun panettaa tai on nälkä. Joskus molemmat yhtäaikaa.

Ilmeisesti tunteita on enemmän, mutta kun asiasta ei oikein ota selkoa. Perustunteita on jotain 4 – 7, riippuen mitä lähdettä tuijottaa. Jos uskoo seitsemään, niin lista on ilmeisesti seuraavanlainen.

Viha, Pelko, Rakkaus, Inho, Halveksunta, Ilo ja Suru.

Missä on uskollinen matkakumppanini häpeä? En tiedä. Keksin montakin hyvää syytä miksi se olisi listassa. Sen avulla, kun saa ihmisen sopeutettua melkein millaiseen yhteiskuntaa tai toimintamalliin hyvänsä. Erittäin kätevä tunne ja vallan väline, jos eletään heimoyhteiskunnassa, jossa yhteisöön sopeutuminen lisää todennäköisyyttä pysyä elossa.

Se on kätevä tunne myös perheessä. Kun riittävästi kaataa häpeää mihin tahansa, niin voit olla varma, että intohimon liekit elämää kohtaa saadaan sammutettua. Ja kaikki muukin tarvittaessa.

Olen istunut seminaareissa, missä on tunteiden lukumääräksi on heitetty jotain 3500+ tms. Se riippuu varmasti siitä, että mikä on tunteen määritelmä.

Jos tällä hetkellä tuntee vain ”ahristusta”, niin 3500 tunnetta tai enemmän, kuulostaa melkoiselta vuorelta kiivettäväksi.

Mitä ne tunteet sitten ovat?

Jaa-a. En tiedä varmuudella. Annan silti parhaan arvaukseni.

Yritän tässä siis avata sen ymmärryksen mikä minulla on asiasta nyt. Voidaan myös puhua ymmärtämättömyydestä. En edes jaksa teeskennellä tietäväni mistään kovinkaan paljon. Olen tradenomi ja sillä ei akateemisia irtopisteitä paljon ostella.

Ei muuta kuin zombi leikkuupöydälle ja pilkkomaan sitä osiin. Katsotaan mitä löytyy ja miten se toimii. Ja ennenkaikkea, toimiiko se?

Avasin aluksi googlehaun ja sen lisäksi muutaman wikipedia-artikkelin. Katsos, kaltaiseni amatöörit etsivät yleensä ensikäden tietoa wikipediasta ja googlesta. Mitäs nämä tunteet oikein ovat?

Ja vituksihan se meni heti ensi metreillä.

En pidä itseäni mitenkään poikkeuksellisen tyhmänä tai järkevänä, mutta on selvää, että kärsivällisyyteni ei riitä prosessoida akateemista ja vaikeaselkoista tavaraa kovin paljon. Jos osa ihmisistä ei tekisi tieteellisistä läpimurroista populaarimpaa ja tarinamuotoisempaa ”tietokirjallisuutta”, en ymmärtäisi varmaan mistään mitään.

En muuten eroa tässä mielessä suurimmasta osasta ihmisiä. Että terveisiä vaan niille kaikille, jotka ovat oikeassa, mutta kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä teillä on sanottavana.

Populismi toimii ihan syystä. Se on kuin älyllistä pikaruokaa. Helppoa, nopeaa ja nautinnollista syödä. Jälkeenpäin voi tulla vähän paha olo, mut who cares. Älyllinen prosessointi on kivuliasta, hidasta ja vaivalloista. Joten mieluummin harjoitan älyllistä laiskuutta aina kuin voin. Todennäköisesti sinäkin.

Google-harharetken jälkeen palasin opinnäytetyöni pariin, johon olin myös etsinyt järkevää selitystä tunteille. Ja löysin sieltä jotain. Tässä Pentti Sydänmaanlakan ”älykäs itsensä johtaminen”-kirjassa tekemää erottelua, jota itse vapaasti tulkitsen:

On tärkeää ymmärtää emootion ja tunteen ero. Emootio on kehossa tapahtuva automaattinen reaktio, johon on vaikea vaikuttaa. Emootiot ovat salamannopeita automaatioita ja ne ovat olleet ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta välttämätön tekijä.

Nykyihmiselle emootiot ovat vähemmän tarpeellisia, koska elämä on paljon muutakin kuin pelkkää selviytymiskamppailua. Tunteet muodostuvat useista eri tekijöistä ja niihin liittyy erittäin paljon yksilön omaa tulkintaa. Emootio tulee ensin ja tunne vasta toissijaisena tulkittuna reaktiona. Tulkinta muodostetaan mielessämme.

Tämän perusteella arvaan seuraavaa tunteiden toimintalogiikasta. Yhdistän tähän vähän vähäistä ymmärrystäni ihmisen aivojen rakenteesta. Nämä ovat siis eräänlaisia askelmerkkejä siitä, miten tunne muodostuu.

  1. Jokin sisäinen tai ulkoinen ärsyke. Ei ole oikeastaan eroa kuvittelemmeko asiaa vai tapahtuuko se oikeasti. Siksi mielikuvaharjoittelu on ymmärtääkseni varsin tehokas tapa parantaa suorituskykyä. Ja samasta syystä ihmiset stressaavat itsensä burnouttiin. Uhkia kuvitellaan myös silloin, kun niitä ei ole ja kehoon saadaan jatkuva stressitila.
  2. Automaattinen kehollinen reaktio. Tätä ei voi estää. Tai hallita.* Ehkä primitiiviset aivo-osamme (lisko- ja nisäkäsaivo) pitävät siitä huolen. Ja ne ovat aina nopeampia kuin tuo tuorein kapistus (neokorteksi) mikä näiden primitiivisten aivo-osien päälle on kehittynyt.
  3. Tulkinta siitä mitä tämä reaktio tarkoittaa eli tunne. Uskoakseni tämän hoitaa tuorein aivojen osa (neokorteksi). Hitaasti ja viiveellä. Mutta käytännössä se on monille meistä se aivojen osa, joka sanoo viimeisen sanan ja päättää mitä asia merkitsee. Kun samanlainen kehollinen reaktio ja sen tulkinta toistetaan riittävän monesti, siitä tulee automaattista. Jonkinlainen tunnerutiini. Varsin hidas prosessi muodostuu ajan saatossa salamannopeaksi, ettei siihen joka kerta tarvitse käyttää energiaa. Tämä on hyvä ja joskus erittäin huono asia. Pian homma on kuin pyörällä ajamista, osaat ajaa, mutta et osaa selittää miten se tarkalleen tapahtuu. Se vain tapahtuu. ”On aina tuntunut tältä”

* Muistaakseni erään koko elämänsä meditoineen budhalaismunkin väitetään olevan niin läsnä, että hän oli voinut laboratorio-olosuhteissa havaita pelkoreaktion silloin, kun se syntyy. Kun hän oli havainnut sen reaaliaikaisesti, hän oli myös voinut olla laukaisematta sitä. Hänen vieressään oli laukaistu kovaääninen ase tai jotain vastaavaa. Normaalissa ihmisessä tämä aiheuttaa kehollisen reaktion, teki sitten mitä tahansa.

Eli jos et ole tuo buddhalaismunkki, on todennäköistä, että olet kehollisia reaktioitasi hiukan jäljessä.

Tunne  on siis kehollinen reaktio  johonkin ärsykkeeseen ja sen tulkinta. Tulkinta voi olla voi olla joskus hidasta, jos tunne on uusi ja valmista tulkintaa ei ole. Mutta hyvin pian me opimme tulkitsemaan jotain tiettyjä ärsykkeitä tietyllä tavalla.

Sitten vielä sellainenkin pieni dilemma, että se tunteen synnyttämä energia pitäisi käsitellä jotenkin. Kun kehollinen reaktio tapahtuu, siellä alkaa liikkua asioita. On helpointa nimittää sitä kaikkea energiaksi, koska se koostuu niin monesta eri palikasta. Minulla ei riitä tieto tai ymmärrys erottelemaan tuota kaikkea.

Sanotaan, että kyseessä on jonkinlainen kemikaalicocktail, joka alkaa jyllätä uskomattoman monimutkaisen järjestelmän läpi, jota myös kehoksi kutsutaan.

Ja tässä vaiheessa homma alkaa mennä todella monimutkaiseksi.

Miksi tunteet voivat olla niin perseestä?

Elämä olisi (ehkä) yksinkertaisempaa, jos olisimme eläimellisempiä ja tuo uloin aivokuori puuttuisi. Esimerkiksi aika menettäisi merkityksensä silloin. Olisi vain tämä hetki. Olisi vain ärsykkeitä ja reaktioita. Keppejä ja porkkanoita tässä hetkessä. Vaistomaista toimintaa, ilman ylimääräistä säätöä.

Katso vaikka koiria, yleensä niiden elämä on melko yksinkertaisen oloista.

Jos meille tulisi surullinen fiilis, me surisimme. Jos olisimme vihaisia, me riehuisimme. Jos olisimme iloisia, tanssisimme ja jos olisimme peloissamme, pakenisimme tai taistelisimme. Tai jäätyisimme. Riippuen tilanteesta

Tässä olisi se etu, että se valtava energialataus mitä tunne voi olla, tulisi ja menisi. Mutta kun ei. Meillä on iso pää, jossa jyllää tehokkaammat aivot kuin millään muulla tämän pallon eläinlajeista. Ja sillä on hintansa.

Nimittäin kun me alamme tulkitsemaan asioita, se on hyvistä aikeista rakennettu moottoritie helvettiin. Ja me yritämme tulkita tunteita jo hyvin nuorena. Ja, kun ymmärrystä maailmasta on kohtalaisen vähän, niin nämä tulkinnat ovat yleensä… noh vähän mitä sattuu.

Monesti ensimmäisestä väärinkäsityksestä tulee pysyvä johtopäätös ja lukemattomia uusien katastrofien käynnistysvoima.

Minun kokemukseni puhuisi sen puolesta, että tunteet tykkäävät muodostaa itsestään ”helminauhoja”, eli käsittelemättömät tunteet ketjuuntuvat toisiinsa ihan mielivaltaisesti. Yksi tunne on yksi helmi.

Tunne-elämäni punoo näitä helminauhoja 24/7 lakkaamatta. Eikä sitä kiinnosta millainen kokonaisuus on helminauhasta on muodostumassa, kunhan seuraava nauhaan lisättävä helmi, jotenkin liittyy siihen edelliseen. Eli yksi tunne aktivoi toisen tunteen, joka aktivoi toisen tunteen, joka aktivoi toisen tunteen…

Helminauhat voivat olla lyhyitä tai ihan helvetin pitkiä. Jos jokainen helminauhan helmi on tunne, helminauha voi koostua hyvin erilaisista tunteista.

Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, ne tunteet ovat jonkinlaista energiaa. Jos se energia ei pääse purkautumaan luonnollisesti, niin se ei häviä mihinkään, vaan energia varastoituu kehoon. Jos varastoi kehoon riittävästi noita helminauhoja, homma menee tosi ongelmalliseksi.

Ja vielä olisi todella mukavaa, jos pystyisi katsomaan koko helminauhan kerralla ja ymmärtämään mistä se koostuu, mutta se ei ole mahdollista. Helminauhojen varastointilogiikka vaikuttaa toimivan samalla tavalla, kuin ostaisit erotiikkaliikkeestä aikuisviihdekäyttöön käytetyn helminauhan ja työntäisit sen sisääsi. Ja unohtaisit koko asian vähäksi aikaa.

Voi olla, että päällimmäinen helmi on näkyvissä, mutta kun sitä nauhaa alkaa kiskoa ulos, et voi olla ihan varma milloin se loppuu. Et muista kuinka pitkä nauha oli kyseessä.

Mietin aika pitkään, että voisinko keksiä jonkun muun havainnollistavan esimerkin, mutta näemmä en.

Tunne-elämäni on siitä mielenkiintoinen kaveri, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa, mikä olisi aikuisen Timon näkökulmasta loogista tai hyödyllistä tuntea jossain tilanteessa. Sen sijaan, tunne-elämäni katsoo, että tässä tilanteessa on jotain tuttua ja eiköhän aleta kiskomaan jotain aiheeseen liittyvää helminauhaa ulos.

Tämä voisi olla kiva juttu. Jokin pieni asia tässä hetkessä aktivoi helminauhan, jonka viimeinen helmi on joku innostava lapsuusfiilis. Joku haju tuo mieleen turvallisuuden ja rakastetuksi tulemisen, koska mummolan keittiössä tuoksui samalta.

Niin. Heh. Tietysti minun helminauhani ovat enemmän jotain seuraavanlaisia.

  • Joskus tunnen vihaa ja halveksuntaa, silloin kun ”oikeampi” tunne olisi myötätunto
  • Joskus tunnen lamauttavaa häpeää, silloin kun olisi syytä oikeasti olla vihainen.
  • Joskus tunnen pelkoa ja ahdistusta, silloin kun olisi ”loogista” tuntea turvaa ja läheisyyttä.
  • Joskus tunnen itseinhoa, silloin kun voisin tuntea innostusta.
  • Joskus tunnen riittämättömyyttä ja kateutta, kun voisi tuntea arvostusta ja ihailua
  • Joskus tunnen syyllisyyttä, kun pitäisi tuntea kiitollisuutta

Kun helminauhat ovat jotain tuollaisia, niin logiikka kovasti sanoo, että jokin ei nyt oikein toimi. Siksi suhtautuminen omaan tunne-elämääni on ollut erittäin vihamielinen. Normaalisti hankkiudun eroon asioista, mitkä eivät toimi.

Tunne-elämästä vaan ei pääse eroon. Koska se toimi huonosti, minä vihasin sitä.

Ja niin yksi vihasta koostuva helmi lisättiin nauhaan.

Kun en ymmärtänyt helminauhojen logiikkaa, oli loogista vihata itseäni, koska koin jatkuvasti olevani viallinen. Mutta ei se itsensä vihaaminen kauheasti auta näissä asioissa.

Miten ryhdytään tunnevammaiseksi?

Tunnevammaisuus on minulle sitä, ettei tule toimeen tunteiden kanssa. Ei omien ja ei oikeen muidenkaan. Koska muiden tunteet aktivoi niitä omia tunteita ja jos niiden kanssa ei tule toimeen, niin muidenkin tunteet muodostuvat ongelmiksi.

Tunnevammaisuus on todella hankalaa siksi, että helminauhojen viimeiset helmet (syvimmällä olevat helmet) ovat yleensä jotain lapsuuden kokemuksia. Jotain tosi varhaista kamaa. Ja ne eivät tunnu liittyvän tähän hetkeen yhtään mitenkään.

Se on muuten yllättävän jännää, kun jossain tilanteessa kyllä älyllisesti tajuaa olevan 31-vuotias, mutta fiilis on enemmän kuin kolmevuotiaalla. Ja resurssit tuntuvat myös olevan sen mukaiset. Yritä siinä sitten navigoida modernissa työelämässä.

Jos helminauhan päädyssä oleva kama on jotain hyvin varhaista, niin voi olla, että se osa tunne-elämästä on juuttunut lapsuuteen täysin. Ja sitten reagoidaan sieltä käsin.

Siksi parisuhteet ovat niin haastavia. Koska mitä lähempänä toista ihmistä on, sen enemmän on mahdollisuuksia aktivoida erilaisia helminauhoja.  Kummassakin osapuolessa. Monet tilanteet, vievät minut takaisin lapsuuteen ja pian huoneessa on kaksi lasta. Voi olla, että konfliktit eivät ratkea kahden kolmivuotiaan resursseilla.

Kaiken lisäksi etsin tilanteita, joissa pääsen aktivoimaan tiettyjä helminauhoja. Yritän jotenkin ratkaista asioita, mitkä joskus jäivät ratkaisematta. Altistaa itseäni niille uudelleen ja uudelleen ja löytää jotain ratkaisua. Mutta ei sitä ikinä löydy sieltä mistä sitä haluan etsiä. Ratkaisua ei ole itseni ulkopuolella.

Monesti sielunkumppani tuntuu tarkoittavan ”ketä tahansa joka, riittävästi aktivoi minussa isä/äiti-traumojani”

Minusta tuli tunnevammainen suurinpiirtein seuraavasti. Ja taas on pakko mennä takaisin lapsuuteen.

Ennen lapsuuden penkominen oli jotenkin vastenmielistä ja arvelluttavaa. Syyllisyyttä aiheuttavaa. Enkö arvosta vanhempiani? Enkö ole kiitollinen siitä kaikesta mitä minulla on ollut? Sovelsin aikuisen ”logiikkaa” tilanteeseen mihin se ei sovi.

”No olihan se selvää, että vanhempani olivat todella stressaantuneita ja siksi heillä ei ollut aikaa minulle silloin. Mitä helvettiä sitä menneitä asioita vatvomaan ja surkuttelemaan”

Tämä on siinä mielessä hienoa, että asia on pitkälti totta. Vanhemmatkin ovat ihmisiä ja aikuisena ymmärtää heidän toimintaansa helpommin. Ja eihän tapahtunutta enää muuttaa. Ongelma tässä on, että aikuisen logiikan soveltaminen lapsuuteen on jälkiviisastelua. Ja vaikka asioita ei voi muuttaa, ne voi käsitellä niin, etteivät ne enää vaikuta.

Koska aikuisen logiikkaa soveltamalla, lapsen näkökulma jää monesti ymmärtämättä. Se lapsi, joka yritti hyvin huteralla logiikallaan keksiä selityksiä, miksi hän jää paitsi jostain. Se on se ja sama sille, että oliko koettu asia oikeasti niin kuin lapsi sen koki.

Ja jos se lapsi (joka olin minä joskus) ei osannut käsitellä niitä tunteita, niin ne on vieläkin käsittelemättä. Ja jos ne ovat siellä käsittelemättä, ne vaikuttavat yhäkin tähän hetkeen. Massiivisesti.

Lapsena minulla oli kaikenlaisia mielihaluja, toiveita ja tarpeita. On niitä vieläkin, mutta ero on se, että nyt osaan ja voin olla hyvin luova niiden tarpeiden täyttämisen suhteen. Lapsena vaihtoehtoja oli vähemmän ja olin paljon riippuvaisempi ympäristöstäni, jos halusin saada jotain tarpeita täytetyksi.

Joten mitä siellä helminauhojen pohjalla oikeasti on? No jotain tämän tyyppisiä asioita.

Esimerkiksi jos minä halusin lapsena jotain, mutta sitä ei syystä tai toisesta annettu minulle (aina ei saa mitä haluaa, joskus ei saa edes sitä mitä tarvitsee). Tietysti protestoin asiaa esimerkiksi tulemalla vihaiseksi ja riehumalla. Se ei tietenkään ollut ympäristölleni syystä tai toisesta ok. Joten myös protestini piti saada loppumaan. Sen saa loppumaan esimerkiksi vähättelemällä protestia tai vetämällä huomion täysin pois. Ja se taas laukaisi minussa häpeää.

Aikuisena ymmärrän miten joku tuollainen juttu voi mennä noin. Mutta mitä opin asiasta lapsena? Mitä johtopäätöksiä vedin, kun en ymmärtänyt elämästä tai muiden motiiveista vielä kovinkaan paljon?

No varmaan jotain sen tyylistä, ettei kannata haluta asioita, koska siitä seuraa nöyryytys ja häpeä. Olen jotenkin nolo, jos haluan jotain. Voi olla, että vedän jopa sellaisen johtopäätöksen, ettei toiveillani ole mitään merkitystä. Joten ei kannata toivoa, mitään, koska se on ensimmäinen askel pettymykseen.

Onko nämä johtopäätökset vääriä vai oikeita? Asialla ei ole väliä, koska johtopäätökset on jo vedetty ja helminauhan punominen on alkanut.  Asiat koettiin, niinkuin ne koettiin ja siitä syntyi ne tuntemukset, mitkä siitä syntyivät.

Vaikuttavatko nämä johtopäätökset valintoihini tässä hetkessä? No vaikuttavat. Koska johtopäätöksiin liittyviä tunteita ei voinut käsitellä silloin, kun ne olivat päällä lapsena. Ei niitä ollut kukaan vastaanottamassa ja en itse kyennyt niitä itsessäni työstämään. Kun johtopäätöksiin liittyy valtava tunnelataus, ne eivät lakkaa olemasta totta. Pettymys ja viha varastoitiin osaksi helminauhaa. Kehooni odottamaan.

Ja sieltä ne valuvat tavalla tai toisella nykyhetkeen. Uskomuksina, mitä ei tiedosta. Esimerkiksi tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen voi olla hyvin vaikeaa, jos uskoo, ettei kannata haluta mitään. Tai yrittää mitään.

Entäpä jos kyseessä on jonkinlainen tarve, jonka pitäisi tulla täytetyksi, mutta ei vaan tule? Joku luonnollinen impulssi.

Mitä tapahtuu, kun riittävän monesti yrittää täyttää jotain tarvetta ja epäonnistuu aina?

Lopulta on järkevää luovuttaa. Osa luovuttaa aikaisemmin, osa myöhemmin. Minulle kävi usein niin, että minä aloin vihaamaan niitä tarpeitani mitä en saanut täytettyä. Koska mitä helvetin virkaa on jollain sellaisella tarpeella, jota ei saa koskaan täytettyä. Kuin olisi nälkä, mutta ei voi syödä. Sitten on vaan nälkä jatkuvasti ja se nälän tunne vuoraa kaiken alleen.

Heikkoutta.

Ihan sama mitä tekee, niin sattuu.

Sitten kun alkaa sattua, pitää ryhtyä lääkitsemään tuota asiaa jollain tavalla. Kun jatkuvasti sattuu on parempi pyrkiä pois kehosta ja tunteista. Turruttaa itsensä. Ottaa etäisyyttä. Keinoja on lukemattomia ja itse käytin ainakin seuraavia

  • Pakenin päähäni. Kun keskittyy intensiivisesti ajattelemaan ja kuvittelemaan, silloin ei tarvitse olla kehossa.
  • Pakenin pelaamiseen. Energiatehokkaampaa kuin mielikuvituksen käyttäminen.
  • Pakenin itsetyydyttämiseen. Kiihottumisella voi hyvin peittää esimerkiksi pelkoa. Tai yksinäisyyttä.
  • Pakenin syömiseen. Kun vetää kropan täyteen rasvaista roskaruokaa, niin hyvin turtuu
  • Pakenin suorittamiseen. Kun vetää kropan täyteen stressiä ja ei pysähdy, niin vauhti pitää hyvin huolen siitä, ettei tarvitse tuntea mitään.

Näitä on muitakin. Mutta jotenkin noiden kertominen tuntuu olennaisimmalta, koska se aiheuttaa häpeää minussa.

Se menee ohi.

Keho on portti tunteisiin

En tiedä muuta reittiä, joka toimisi. Tunteet ovat kehossa, joten sieltä niitä on myös työstettävä. Työstäminen koostuu yleensä tunteiden tiedostamisesta, hyväksymisestä ja tuntemisesta.

Siinä se.

Helminauhat pitää tiedostaa, hyväksyä ja antaa energian virrata.

Joskus pitää riehua. Joskus huutaa. Joskus itkeä. Joskus viettää aikaa empaattisen ihmisen kanssa ja tuntea murskaavaa häpeää. Joskus pitää pelätä kuollakseen. Joskus tuntea se, ettei tunnu miltään.

Joskus keholliset muutokset voivat olla uskomattoman konkreettisia. Kun itkee viikon putkeen, hartioilla levännyt maailman paino saattaa vähän löysätä. Ja hartiat tippuvat 10 senttiä alaspäin.

Yritin välttää tunteiden käsittelyä kaikin mahdollisin keinoin. Olen siinä mielessä melkoinen jääräpää. Pahaksi onnettomuudekseni, mikään välttelykeino ei toimi. Jokainen yritys luo aina vaan uudenlaisen kärsimyksen kehän.

Ainoa asia millä voisin poistaa tunteet pelistä, olisi se, että tuhoaisin oman kehoni. Toki se johtaa kuolemaan ja on sinänsä ongelmallinen ratkaisu.

Tunteita ei voi valita ja vain kuoria kermoja päältä. Tuntea vain hyviä fiiliksiä. Pitää ottaa kaikki tai ei mitään. Rakkaus on vain käsite, jos ei osaa myös vihata. Ei iloa ilman surua.

Matkalla on monenlaista vaikeutta

  • Ensin pitäis tunnistaa mitä kehossa tapahtuu, jotta voi ymmärtää tunteita.  Ja silloin pitää lopettaa turruttaminen. Turruttamisen lopettaminen sattuu. Ja aluksi ei ymmärrä mistään mitään. Minun piti kirjasta katsoa, että mistä tunteesta on suurinpiirtein kysymys, jos tuntuu ”jotain” kehon tietyssä kohdassa. Onko tämä pelkoa? Joskus minua empaattisempi ihminen pystyi ohjaamaan oikeaan suuntaan ”vaikutat surulliselta”
  • Pitää sietää massiiviset määrät sitä, ettei ei tiedä tai ei ymmärrä. Minulle äärimmäisen vaikeaa, koska haluan ymmärtää ja järkeillä asioita. Ja mieluiten hyvissä ajoin ennakkoon.
  • Pitää hyväksyä asioita mitä en halua hyväksyä. Pitää hyväksyä se, etten halua hyväksyä. Pitää hyväksyä se, että haluan luovuttaa. Pitää hyväksyä se, etten voi hyväksyä sitä, että haluan luovuttaa. Metatason säätämisen määrä on ihan uskomaton.
  • Pitää olla brutaalin rehellinen itselleen siitä miltä oikeasti tuntuu nyt. Oli se kuinka sopimatonta hyvänsä. Se on ainoa paikka mistä voi aloittaa helminauhan purkamisen. Päällimmäisenä voi olla mitä tahansa tunnetta. Jos kyseessä on massiivinen häpeä, on aloittaminen vaikeaa. Koska minulle häpeä tarkoittaa sitä, ettei asiaa voi missään nimessä käsitellä.
  • Joskus pitää luopua asioista mistä ei halua luopua. Koska voi saada vaan sitä mistä on valmis luopumaan. Joskus pitää päästää irti kaikista ja kaikesta. Joskus pitää antaa koko sen ihmisen mitä luuli olevansa, tuhoutua täysin.
  • Pitää nöyrtyä sen tosiasian edessä, että matka kestää koko elämän. Kärsimys kesti kymmeniä vuosia ja kivun kohtaaminen on kestänyt vuosia. Ja kestää yhä. Loppua ei ole näkyvissä. Prosessilla on täysin oma aikataulunsa ja sen mukaan mennään. Kuin tutkisi avaruutta, mutta sen sijaan katsookin sisääpäin.
  • Minun on pitänyt hakea itselleni apua ja oppia luottamaan ihmisiin uudestaan. On vaikeaa hakea apua, jos ei luota ihmisiin. Tällaisia noidankehiä riittää.

Matka on niin vaikea, että en ihmettele miksi sitä vältetään kaikin keinoin. Ylivoimaisesti vaikein projekti mihin olen koskaan ryhtynyt.

Vaikka matka on vielä pahasti kesken, se on silti kannattanut. Kerron miksi.

Mitä hyötyä tunteiden työstämisestä on? Mitä väliä?

Loppujen lopuksi kaikki asiat palaavat tunteisiin. Me tavoittelemme asioita, koska ajattelemme sen antavan meille jonkin tunteen. Esimerkiksi raha on yksi tunnelatautuneimmista asioista mitä tiedän.

Motivaatio mihin tahansa katoaa äkkiä, kun huomaa, ettei mikään oikeastaan tunnu miltään. Ihan sama mitä tekee, ei se kuitenkaan muuta mitään olennaista miksikään. Sama vaan antaa kaiken mennä paskaksi.

Minä väitän seuraavaa: Minun itseni ja myös suomalaisen miehen suurin pullonkaula on tunnetaidottomuus. Jos homma olisi paremmin hallussa myös seuraavat asiat olisivat paremmin hallussa

  • Seksielämä määrällisesti ja laadullisesti. Tämä ei tarkoita, että seksistä tulisi pelkkää tunteikasta tantrista hiplaamista, vaan myös sitä, että osaa päästää sisäisen eläimen irti ilman syyllisyyttä ja olla hetken aikaa vittuakaan välittämättä siitä mitä lehdissä kirjoitetaan siitä miten asioiden pitäisi teoriassa toimia.
  • Isyys. Olen havainnut, että aika moni mies on enemmän oikeasti poika. Minä mukaan luettuna. Se johtuu siitä, että roolimallien puute on huutava ja maskuliinisuus on muutenkin vähän huonossa maineessa. Se tuntuu linkittyvän johonkin alistamiseen ja vallankäyttöön. Ja sitä voima onkin, kun sen yhdistää pelkoon. Kun mies onnistuu yhdistämään voiman rakkaudellisuuteen, saadaan jotain hyvin turvallista ja terveellistä. Jotain sellaista, minkä seurassa naiset ja lapset voivat erittäin hyvin. Sellaista isyyttä tarvitaan enemmän.
  • Omien unelmien toteuttaminen. Jos pelon kanssa ei osaa olla, niin sitten välttelee kaikkea pelottavaa. Kaikki asiat mitä haluaisi tehdä, yleensä pelottavat. Parempi jäädä paikalleen nysväämään, vaikka maailma odottaisi tutkimusmatkailijaa.
  • Naisten kanssa toimiminen. Jos sinulla on yhtä paljon häpeään ja syyllisyyteen liittyviä helminauhoja kuin minulla, niin onnea matkaan. Ennen nainen pystyi pienellä kommentilla aiheuttamaan ihan massiivista emotionaalista tuhoa päiväkausiksi. Nyt se on huomattavasti vaikeampaa.
  • Toisten miesten kanssa toimiminen. Itse olen siirtynyt verisestä kilpailusta ja todistelusta enemmän sellaiseen veljelliseen kilvoitteluun. Se on terveellistä. Verinen riittämättömyyteen perustuva vääntäminen on juurikin sitä itseään. On jotenkin surullista, että ennen minunkin oli vaikea hakea tukea toisista miehistä. Se taas johtaa siihen, että sitä tukea hakee naisista. Tai ei mistään. Naisten tuki on vähän kaksiteräinen miekka, josta kirjoitan myöhemmin.
  • Aikuisuus. Sen on pakko olla myös emotionaalista kypsyyttä. Lapset eivät osaa kasvattaa toisista lapsista aikuisia.

Lopuksi

Jos minulla olisi jokin tavoite tunnetyöskentelyn suhteen, se on aika pitkälti tiivistetty seuraavaan kuvaan.

awesome level of freedom

Haluan, että asiat tuntuvat. Haluan välittää ja haluan tuntea. Mutta en halua olla täynnä erilaisia helminauhoja, joiden perusteella minua voidaan kiskoa suuntaan tai toiseen. En halua toimia kuin lapsi, tilanteissa jossa minun tulisi toimia kuin aikuinen.

Siksi haluan kasvaa aikuiseksi mieheksi. Se on ymmärtääkseni erilainen projekti, kuin aikuiseksi naiseksi kasvaminen.

Tämänkin kirjoittaminen aiheuttaa häpeää. Projekti jatkuu.

Kommentit